Kähkösen kieli lumoaa

Sinä joulukuisena aamuna tapahtuivat ne pienet siirtymät, joiden seurauksena useiden ihmisten elämä muuttui. Mutta tapahtuessaan ne olivat vain arkea, hankauksia, ristiriitoja, puhetta ja sitä mikä sanomatta jää.

Irene Rauhanviita

Vihreä sali (Otava, 2021; 315 sivua) jatkaa Sirpa Kähkösen hienoa Kuopio-sarjaa. Ajallisesti palataan Muistoruohon kesästä 1972 taaksepäin, vuoden 1964 joulukuuhun. Päähenkilöinä on kolme nuorta: kukkakaupan lähetti Irene, parturinapulainen Jaakko ja juuri armeijasta päässyt Leo. Heitä yhdistävät ystävyys ja hankalat, Irenen kohdalla suorastaan pelottavat, kotiolot.

Minä syön surua, niin kuin kengät syövät asfalttia, niin kuin sormet syövät likaisia kolikoita, niin kuin tuuli syö kalliot hiekaksi. Syön surua tyhjään mahaan ja tulen siitä kevytpäiseksi; silti vain rakastan enkä lakkaa toivomasta, että kyllästymys katoaisi, syöpymys lakkaisi, että tulisivat helpommat hyvät päivät.

Irene Rauhanviita

Kun 17-vuotias Irene loukkaantuu pomonsa, kukkakauppias Linnean, sanoista, lähtee hän kesken kiivaan joulukukkakauden karkumatkalle. Mutta minne voi mennä rahatta?

Tiesin että vahtiminen oli tärkeä työ, eikä sitä kukaan muukaan tehnyt; kaikki muut olivat jo Leon suhteen luovuttaneet. Mutta se vei ilon kaikesta muusta.

Jaakko Vihma

Irenen katoaminen aiheuttaa ketjureaktion tarinan nuorten kesken. Näkökulmatekniikka toimii. Aikakauden – sotasukupolven aikuisten – tylyys nuorten kohtaamia ongelmia kohtaan näyttäytyy suorastaan julmuutena. Niinpä ystävyyden merkitys korostuu.

Ja samaan aikaan toisaalla: sieltä kumpujen kätköistä mullasta maan isät katsovat toisiaan. Pyörittävät silmiään ja ovat sillä mielellä, että eihän noista pullansyöjistä ja äitiensä silmäteristä ole vastusta edes pikkutytöille.
Minulla oli oma Helsinki. Kesti kuutisen päivää. Läksin lappamaan. Ilmeisesti senkö takia isä kuoli. Se oli hänen viimeinen kesä. En tiennyt sitä silloin kun karkasin.

Leo Tiili

Romaaniin sisältyy myös kuvaus neljännen päähenkilön matkasta Leningradiin, joka on melkein kuin oma pienoisromaaninsa romaanin sisällä. Linnean puoliso Santeri Juurinen matkustaa Leningradiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun joutui lähtemään Pietarista vallankumouksen aikaan. Santerille on kova paikka kokea konkreettisesti, miten kaikki on muuttunut eikä menneisyyden kasvihuoneisiin voi matkustaa kuin muistoissaan. Matkakumppanina on hieman yllättäen, koomisinkin virityksin, Kuopio-sarjan vakiohahmo, vanha kommunisti Lassi Tuomi.

Ja 1960-luvun rinnalla elää, muistoissa, 1910-luvun Terijoki. Sinne Santeri pakeni Pietarista ja siellä kohtasi Linneansa. Myös konkreettisesti osa siitä siirtyi Kuopioon.

Tietä riitti. Mutta me jäimme Terijoelle siihen saakka, kunnes suuri lama pyyhki yli maailman ja nuori herra Eider menetti sen vähänkin, minkä oli saanut koottua, ja muutti Lyypekkiin veljensä luo. Silloin myös Terry I kuoli ja haudattiin puronotkoon. Me ostimme Villa Inèsin mummoni rahoilla ja siirsimme sen Kuopion tontille, jonka mummoni testamenttasi minulle.

Linnea Juurinen

Kähkösen kieli on nyt runollisimmillaan. Kaikkein kauneimmillaan se lähes salpaa hengen. Paljon se samalla kätkee rivien väleihin, sanojen taakse, tunnelmiin. Paikoin tunnelma on liiankin pakahduttava, mutta kaiken kaikkiaan: Miten lumoava teos!

Kähkönen palkittiin Vihreästä salista Savonia-kirjallisuuspalkinnolla. Ensimmäisen Savoniansa hän sai Kuopio-sarjan avauksesta Mustat morsiamet.

Naistenviikko 2020 – naisten arki

Teoksessa Pyykkilaudasta pillereihin – naisten arki Suomessa 1950-1970-luvuilla (Minerva, 2020; 220 sivua) tutkija Maria Vanha-Similä kuvaa noiden vuosikymmenten muutoksia, jotka vaikuttivat suomalaisten naisten arkeen. Naisten elämä muuttui todella monella tavalla ja kaikilla elämän osa-alueilla yhteiskunnan kehittyessä sota-ajan jälkeisestä niukkuudesta kohti 70-luvun hyvinvointiyhteiskuntaa.

Teos on kirjoitettu sujuvasti ja luotaa arkea erittäin monelta kannalta. Olen elänyt kirjan kuvaamista vuosikymmenistä kahdella ja se toi mieleeni monenlaisia muistikuvia lapsuudesta ja nuoruudesta.

Kirja muistuttaa konkreettisella tavalla siitä, miten nopeasti maailma on muuttunut ja millaisia mahdollisuuksia nyky-yhteiskunta, -kulttuuri, -teknologia ja -asenneilmapiiri tarjoavat, jos niitä vain halutaan käyttää. Suomessa ei suuri osa naisten päivästä kulu enää vettä sisään tai ulos kantaen, mutta yhä vielä naiset tekevät keskimäärin enemmän kotitöitä kuin miehet. Suomessa naisilla on ollut mahdollisuus ehkäisyyn jo vuosikymmeniä; silti vieläkin on yhteisöjä, joissa naisille (ja miehille) ei suoda tätä oikeutta.

Suosittelen kirjaa kaikille Suomen lähihistoriasta ja niin sanottujen tavallisten ihmisten elämästä ja sen muuttumisesta kiinnostuneille.

Naistenviikon haasteen takana on jälleen Tuijata. Kulttuuripohdintoja.

 

Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)