Kuuskytluvun Kuopiossa

Kulmakaupan naiset (Tammi, 1999; 301 sivua) on Marja-Leena Tiaisen 1960-luvun puolivälin Kuopioon, erityisesti Linnanpellolla sijaitsevaan Kulmakauppaan, sijoittuva romaani. Päähenkilöinä on joukko eri-ikäisiä naisia, joiden elämää seurataan noin vuoden ajan. Jokaisella on omat murheensa ja onnensa; surut useinkin suurempia kuin pienet ilot.

Maila Jäntti on pitänyt kauppaa miehensä Sepon kanssa, mutta jäänyt eron jälkeen kauppiaaksi ja 10-vuotiaan pojan kanssa yksin, kun kauppaedustajaksi ryhtynyt mies on perustanut uuden perheen Helsinkiin. Vanhanaikainen ja remontin tarpeessa oleva ruoka- ja siirtomaatavarakauppa on tiukoilla, kun lähistölle avattu uusi itsepalvelumyymälä vetää asiakkaita, ja terveystarkastaja huomauttaa milloin mistäkin epäkohdasta.

Kotiinkuljetuksen avulla pikkukauppa saa toistaiseksi pidettyä joukon uskollisia asiakkaita, mutta vähitellen Mailan on harkittava siitä luopumista ja joko isäntämies Kyöstin kosintaan suostumista tai palkkatyötä; kauppiaana hän tienaa itselleen vähemmän kukaan pienipalkkaisista työntekijöistään.

Kaupan juoksutyttönä painavia kasseja naapurustoon raahaa Mailan pikkusisko Eeva-Liisa, joka haaveilee Ateneumiin pyrkimisestä ja saa siihen kannustusta taidemaalarilta, jolle käy viemässä tilattuja tavaroita. Onnenonkijatyyppinen, kevytkenkäinen Soili tulee kauppa-apulaiseksi, kun tarinan ainoa sopuisasta perhe-elämästä nauttiva henkilöhahmo Kerttu joutuu pitkälle sairauslomalle. Toisen myyjän Helinän elämäniloa ja -piiriä rajoittaa mustasukkainen ja humalassa väkivaltainen puoliso.

Tiaisen kirjoittama ajankuva on yksityiskohtainen ja aito. Hän luo sitä muun muassa elokuvien, musiikin, vaatteiden, paikkojen ja elävästi kuvattujen tilanteiden kautta.  Kuopion uusi teatteritalo (1963) on lähes uusi ja jonkun mainitaan pari kesää aiemmin nähneen Rollarit Yyterissä (1965). Muistan maitopussit, joihin Mailan kaupassa juuri siirrytään irtomaidon myynnistä, mutta muuten romaani kuvaa vuosikymmentä, josta minulla on vain hataria muistikuvia. Tiainen näyttää mukaansa tempaavan tarinan ja kiinnostavien henkilöiden kautta myös sen, miten elinaikanani vaikkapa yleinen elintaso on parantunut, asuminen väljentynyt ja sen taso noussut, naisten asema (lähes) tasa-arvoistunut ja yhteiskunta muutenkin nykyaikaistunut.

Romaani kuvaa paitsi pää- ja sivuhenkilöidensä elämää myös muuttuvaa yhteiskuntaa, jonka ilmiöitä ovat niin avioerot, kaupungistuminen kuin vanhempien yhteiskuntaluokasta irtautuminenkin. Luontevasti kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja realistinen romaani puolen vuosisadan takaisista ajoista, joista toisaalta on ikuisuus ja toisaalta vain silmänräpäys.

P. S. Henkilökohtaisesti teos on minulle jonkinlainen merkkitapaus siksi, että sitä lukiessa kohtasin ensi kerran romaanin sivuilla oman nimeni: Mailan ex-miehen Sepon ja tämän uuden vaimon Auran tyttären nimi on Tuulevi. Meitä on vähän: Tuulevi-nimi on annettu 435:lle lapselle, joista suurin osa, 307, 1960-70-luvuilla, mutta se ole (koskaan ollut) nimipäiväkalenterissa. Itse elin parikymppiseksi ennen kuin kohtasin ensimmäisen kaiman.

Teatteri ja rakkaus

Ehkä rakkaus oli totta (Otava, 2015; Fallout, 2014; suomentanut Marianna Kurtto) on brittikirjailija Sadie Jonesin neljäs romaani, mutta ensimmäinen suomennettu. Esikoinen Kotiinpaluu ilmestyi suomeksi tänä vuonna. Jones vieraili juuri HelsinkiLit-tapahtumassa.

Ehkä rakkaus oli totta on 1960-luvun ja 1970-alun Lontoon teatterimaailmaan sijoittuva romaani nuoruudesta ja aikuistumisesta, teatterista ja näyttelemisestä, lähes maanisesta kirjoittamisesta sekä ystävyydestä ja rakkaudesta. Keskeisin henkilö on pikkukaupungin poika Luke (juopottelevan puolalaisisän ja mielisairaalassa asuvan ranskalaisäidin ainoa lapsi), joka haluaa käsikirjoittajaksi.

Tarina alkaa, kun hän kohtaa Paulin  (porvarillisen perheen boheemin pojan), joka tahtoo tuottajaksi ja kauniin, salaperäisen Leighin, joka viihtyy kulisseissa. Neljänneksi päähenkilöksi nouseva hauras Nina näyttelee (ensin raivostuttavan äitinsä jalanjäljissä, sitten kuin tuottajansa omaisuutena).

Kuka päätyy/kuuluu/joutuu yhteen kenen kanssa ja miten siinä sitten käy? Se on toki juonen punainen lanka, mutta silkka rakkaus- tai parisuhderomaani tämä ei ole. Toimintaympäristö, teatteri, on kaikille romaanissa ensisijaisen tärkeä, kullekin eri tavalla, jokaiselle omalla sarallaan tärkeintä, mitä on. Tästä yhdistelmästä — taiten luoduista, kokonaisista henkilöhahmoista, joilla on menneisyys, nykyisyys ja tulevaisuus sekä asiantuntemusta ja intohimoa yhdistävästä teatterimaailman kuvauksesta — kirjailija luo mieleenpainuvan kokonaisuuden.

Romaani on surumielinen, mutta siinä on myös hilpeyttä. Se on traaginen, mutta siinä on myös komiikkaa. Jones suhtautuu päähenkilöihinsä lempeän ymmärtäväisesti, mutta ympäröi heidät toinen toistaan epämiellyttävämmillä sivuhenkilöillä. Hän hallitsee ihmis- ja miljöökuvauksen, piirtää hienoa ajankuvaa ja kuljettaa tarinaa sopivasti polveillen; ei liikaa viipyillen, muttei hätäisestikään.

Huolimatta siitä, ettei kirjan suomenkielinen nimi vastaa alkuteoksen nimeä, jäin pyörittelemään sitä mielessäni. Pitäisikö jotakin sanoista painottaa? Miten se muuttaa nimen — virkkeen — merkitystä. Ehkä rakkaus oli totta? Saattoi olla tai saattoi olla olematta. Ehkä rakkaus oli totta? Juuri rakkaus, muttei mikään muu. Ehkä rakkaus oli totta? Muttei ole enää. Ehkä rakkaus oli totta? Eikä vain kuvitelmaa, valhetta, näytelmää, teatteria.

Rakastetun viimeinen kirje

Jojo Moyes on luemma erittäin suosittu romanssikirjailija. Outoa. Minusta (melko hölmösti suomeksi nimetty) Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (Gummerus, 2014. The Last Letter From Your Lover, 201; suomentanut Heli Naski; 532 sivua) oli ennalta-arvattava, ylipitkä ja paljon vähemmän romanttinen kuin oletin.

Kirjan varsinainen pari kohtaa ja eroaa moneen kertaan traagisen romanttisesti – ainakin oletan tuollaisen olevan ideana – 1960-luvun alussa. Viidenkymmenen vuoden takaisen brittikeskiluokan käyttäytymismallit ja moraalisäännöt vaikuttavat olevan lähempänä Jane Austenin aikaa kuin nykyhetkeä, jossa kirjan kehyskertomuksen toimittaja-päähenkilö löytää sattumalta kirjeen, jonka perusteella alkaa selvittää traagiseksi osoittautuvaa rakkaustarinaa.

Juonipaljastuksia tekemättä on vaikea kertoa enempää henkilöistä (edes nimiä) tai tapahtumista, joten lopeta tähän, jos et halua tietää niistä.

Minua jäivät vaivaamaan ainakin nämä asiat:

• Miksei Jennifer ihmettellyt, että joutui auto-onnettomuuteen, vaikka tapaaminen Bootin kanssa oli selvästi sovittu juna-asemalle?
• Miten kummassa arkistopäällikön ei nimi tullut mainituksi kertaakaan Ellien ja Roryn keskusteluissa?
• Miksi Moiran ylenpalttinen lojaalius Laurencea kohtaan mureni niin helposti?
• Miten nykyaikainen, fiksu nainen voi olla niin sinisilmäinen kuin Ellie Johnin suhteen?

Olen ilmeisesti lukenut liikaa dekkareita enkä taida kuulua tämäntyyppisen kirjallisuuden kohderyhmään. Moni varmasti pitää kovasti. Kaipa minäkin jollain tapaa viihdyin, kun kerran loppuun asti luin.