Avainsana-arkisto: 2010-luku

Ruth Gallowayn tutkimuksia

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertovaa sarjaa suomennetaan vauhdilla. Viime vuonna ilmestyi kaksi osaa, tänä keväänä kolmas osa Jyrkänteen reunalla (Tammi, 2018; The House at Sea’s End, 2011; suomentanut Anna Lönnroth; ) ja jo syksyllä on tulossa neljäs. Mikäpä siinä. Viihdyttävän pehmodekkarin parissa viihtyy laillani moni.

Eroosion kalvamalta Norfolkin rannikolta paljastuu kasa ihmisluita, joita juuri äityiyslomalta palannut Ruth kutsutaan tutkimaan. Luut voidaan ajoittaa toisen maailmansodan aikaan, jolloin rannikolla pelättiin Saksan joukkojen maihinnousua. Mitä jyrkänteen päällä nyt asuvan mepin talossa tapahtui sotavuosina? Tuolloin sitä hallitsi hänen kodinturvajoukkoja johtanut isänsä. Löytö johdattaa poliisit jututtamaan vanhoja ihmisiä vanhoista asioista, mutta saa myös tappajan aktivoitumaan.

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde on enemmän kuin mutkikas, mutta onneksi yhteistyö sentään onnistuu. Murhatutkimuksen vastapainoksi kuvataan Ruthin tasapainoilua äitiyden ja työn vaatimusten välillä (esiintyy työhyvinvointikyselyissä nimellä työ- ja yksityiselämän yhteensovittaminen) sekä palataan Ruthin menneisyyden kokemuksiin Bosnian sodan joukkohautojen esiinkaivamisessa ja uhrien tunnistamisessa. Se on mielestäni hieman irrallista, ellei sillä sitten pohjusteta tulevia osia. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, myös muiden henkilöiden yksityiselämä ja ihmissuhteet saavat paljon tilaa tarinassa. Usein ne kuitenkin jollain tavoin kytkeytyvät rikostutkintaan.

Jyrkänteen reunalla on kelpo ajanvietettä, jota lukee ahmimalla. (Nillitykset jälkikirjoituksessa.)

 

P. S. Oliko saksalaisryhmän johtaja majuri (s. 123) vai kapteeni (s. 236)? Miksi Nelsonin täytyy arvailla Irene Hastingsin ikää, vaikka tämä aivan selkeästi kertoo olleensa 20-vuotias mennessään naimisiin vuonna 1937? Jos yli 90-vuotiasta kuvaillaan vanhahkoksi, niin vasta satavuotiasko on vanha? Miksei kirjailija ole tehnyt Ruthin opettajasta Erikistä suomalaista, kun hänestä kerran kerrotaan näin: ”Norjassa kaikki käyvät saunassa. — ajattelee Erikiä, jolla oli sauna järvenrantamökillään. Hän muistaa mustan taivaan, valkoisen lumen, puiden lomassa kirmaavat alastomat vartalot.” Kuulostaa suomalaiselta. Norjassa kaikki eivät käy saunassa. Onko ollut ihan pakko valita suomennokselle nimi, joka on jo yhdellä hienolla suomennosdekkarilla?

Mainokset

Gunna ratkaisee

Blue Moon on tähän mennessä julkaissut Raimo Salokankaan suomennoksina  kolme Islantiin asettuneen britin Quentin Batesin toistaiseksi kuusiosaisesta Gunnhildur ”Gunna” Gísladóttir -sarjasta: Kylmät käänteet (2014; Frozen Out, 2011; julkaistu myös nimelllä Frosen Assets), Luihin ja ytimiin (2015; Cold Comfort, 2012) ja Jäätävää tietoa (2017; Chilled to the Bone, 2013).

Teosten tapahtumapaikkana on Islanti ja päähenkilönä islantilainen poliisi, leskeksi jäänyt kahden lapsen äiti Gunna, joka on reipasotteinen jalat maassa -tyyppi. Sarjan ensimmäisessä osassa eletään Islannin talouskuplan viimeisiä hetkiä, toisessa kaikki on juuri romahtanut ja kolmannessa eletään kriisinjälkeistä talouskrapulaa, jossa toiset ovat menettäneet kaiken, mutta jotkut selvinneet lähes naarmuitta.

Juontenkäänteet ovat monisyisiä ja rikokset sekä pikku- ja taparikollisten välienselvittelyjä että isoja talousrikosvyyhtejä. Kylmät käänteet läksi mielestäni käyntiin niin hitaasti, että olin jo jättää sen kesken. Päähenkilö Gunna sai minut kuitenkin puolelleen ja jatkoin lukemista. Kunnon imua kirjassa alkoi olla vasta puolivälin jälkeen, mikä on dekkarille vähän heikosti.

Luihin ja ytimiin läksi reippaammin käyntiin ja oli muutenkin ensiosaa sujuvampi ja vetävämpi. Lukunautintoa hieman heikensivät suomennoksen muutamat pienet mutta häiritsevät kummallisuudet. Niistä mainittakoon poliisien (todennäköisesti käyttämien; käytössäni ei ole alkuteosta) radiopuhelimien nimittäminen kommunikaattoreiksi (joka on joko puhesyntetisaattori tai tietyn matkapuhelinmerkin yksi malli), avautumattomat käännökset kuten ”Enpä osaa sanoa, sitä on niin pitkä”, Bjössi sanoin nyrpeästi. ja muut huolimattomuudet sekä lainausmerkit hämäävästi kertovien virkkeiden ympärillä.

Jäätävää tietoa selviää kielen ja käännöksen osalta puhtain paperein ja on muutenkin sarjan tähänastisista osista sujuvin ja vetävin. Juonikuvioita on useita ja niihin liittyvät ihmiset asettuvat yhteiskunnan eri kerroksiin poliitikoista linnakundeihin, liikemiehistä maksullisiin seuralaisiin. Muuttuneessa taloustilanteessa tarvitaan kekseliäitä ansaintakeinoja, mutta niistä voi jäädä kiinni, jos uhri vahingossa kuolee, vaikka tältä piti vain viedä rahat. Latviassa pitkän vankilatuomion istuneen Baddón kautta on hyvä tuoda esille vajaassa vuosikymmenessä tapahtuneita yhteiskunnallisia, taloudellisia ja teknologisia muutoksia.

Kyllä näitä voi dekkarinystäville hyvillä mielin suositella.

bates1bates2

Toimittaja löytää ruumiin

Marja Aarnipuron esikoisdekkari Maakellarin salaisuus (CrimeTime, 2017; 294 sivua) on kokeneen kirjoittajan työtä. Silti alku uhkaa jumittaa. Viikko-nimisen aikakauslehden toimittaja Kaarina Riikosen taustoihin perehdytään liikaa heti sen jälkeen, kun tarina on lupaavasti alkanut itse asialla eli ruumiin löytymisellä. Kesäpaikkaan, perheeseen ja työtilanteeseen olisi voinut tutustuttaa pienemmissä erissä samalla, kun dekkarijuoni olisi edennyt.

Onneksi tilanne sitten jonkin verran paranee, kun saadaan poliisit tutkimaan tapausta, ja ensijärkytyksestään toipunut toimittaja oivaltamaan, millaisesta jymyjutusta on kyse. Lopulta lehtiväki ja rikostutkijat suorastaan kilpailevat siinä, kumpi ensiksi selvittää rikoksen. Arkielämän kuvausta on kuitenkin koko ajan mukana normidekkaria enemmän. Juoni ei ole dekkariksi lainkaan jännittävä, vaan aika varovainen, jotenkin liian kiltti.

Päähenkilöistä on kaiketi pyritty tekemään mahdollisimman tavallisia, mutta sen sijaan heistä on muodostunut hieman tylsiä. Joissakin sivuhenkilöissä on mukavasti särmää. Erityisesti todistajana kuultu mökkinaapurimummeli on mainio hahmo.

Juoksevassa ja kuntoyrkkeilevässä keski-ikäisessä Kaarinassa lienee paljon samaa kuin luojassaan, Apu-lehden päätoimittajassa, joka on kirjoittanut myös kaksi omakohtaista kirjaa rintasyövästä. Maakellarin salaisuuden on luvattu olevan sarjan aloitus, joten saa nähdä, kuinka Kaarinalle sairauksien suhteen käy. Tässä kirjassa hän aloittaa vaihdevuosien hormonikorvaushoidon.

P. S. Yksi pikkuseikka jäi vähän vaivaamaan: Diagnosoitiinko Kaarinan keliakia viisi (s. 72)  vai kymmenen vuotta (s. 165) sitten?

Yhteensattumia

Ennen syöksyä (Otava, 2017; Before the Fall, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 490 sivua) on minulle entuudestaan tuntemattoman yhdysvaltalaisen Noah Hawleyn toinen suomennettu ja kaikkiaan viides romaani. Kirjoittaja on kunnostautunut myös tv-sarjojen Bones ja Fargo käsikirjoittajana.

Romaanin lähökohta on omalaatuinen. Ökyrikkaiden pienlentokone syöksyy mereen mukanaan nelinenkisen omistajaperheen lisäksi heidän turvamiehensä, ystäväpariskuntansa, hyvänpäiväntuttu taidemaalari sekä miehistö eli lentäjä, perämies ja lentoemäntä. Maalari Scott onnistuu paitsi selviytymään elossa myös pelastamaan nelivuotiaan JJ-pojan uimalla sankarillisen matkan mantereelle öisessä aallokossa.

Tämän jälkeen tarina keskittyy, nimensä mukaisesti, enimmäkseen mereen syöksymistä edeltävään aikaan. Keitä olivat yhdeksän kuollutta ja kuka on — median pian epäilyttäväksi leimaama — tuntematon taiteilija, joka nyt joutuu pakoilemaan julkisuutta? Samalla tietysti seurataan onnettomuustutkintaa.

Henkilöiden erilaisten ja kiinnostavien elämäntarinoiden kautta tuodaan kirpeällä otteella esille suuria teemoja: Onko sankarilla muita vaihtoehtoja kuin julkisuus? Mitä merkitystä on rahalla? Kuinka lapsuus vaikuttaa loppuelämään? Onko yhden elämä arvokkaampi tai tärkeämpi kuin toisen? Saako toisen onnettomuudesta iloita tai hyötyä? Onko enää olemassa yksityisasioita kuin kaikkea tietoliikennettä voidaan seurata? Onko medialla enää pelisääntöjä? Millä on eniten valtaa — medialla, rahalla vai valtiolla? Mikä tekee ihmisen onnelliseksi?

Pidin kirjasta suuresti lukuunottamatta sen latteaa loppua. Jännitystä, mielenkiintoisia henkilöhahmoja — erityisesti suoraselkäinen ja hieman arvoituksellieksi jäävä taitelija Scott — ja ravistelevaa ajankuvaa.

Harmittaa tietysti sekin, että suomalaisen sivuhenkilön nimi on Chelsea Norquist; KVG:n aikoina ei voi olla liikaa vaadittua löytää romaanihenkilölle suomalainen nimi. Eikö kirjailijalle tullut mieleen, että romaani käännetään aika monelle kielelle?

taitelijaromaani

Savonia-voittaja

Asko Sahlberg voitti Savonia-kirjallisuuspalkinnon romaanillaan Amandan maailmat (Like, 2017; 136 sivua).

Amanda on yli 80-vuotias nainen, joka asuu yksin todella vaatimattomassa lapsuuskodissaan nimeämättömän kaupungin — ehkä Göteborgin — laitamilla. Lapsena hieman jälkeenjääneeksi tuomittu vanhus viihtyy hyvin omissa oloissaan, vaikkei omista edes televisiota. Seurana piipahtaa silloin tälläöin naapuri Jansson hieman kyseenalaisine pyyntöineen.

Ruoan eli perunat, porkkanat ja sipulit Amanda saa enimmäkseen omalta pellolta, mutta toisinaan on käytävä myös kaupassa ja nostettava rahaa automaatista. (Suomessa tällainen mummo kyllä asioisi konttorissa.) Kun pieni pakolaispoika sitten kerran sieppaa koneen sylkemän setelinipun, joutuu Amanda kohtaamaan nyky-yhteiskunnan (toiset) osattomimmat.

Miten varkauteen, pakolaisuuten ja yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen suhtautuu vanhus, jolla ulkopäin katsoen ei ole juuri mitään, mutta omasta mielestään kaikkea? Hän ottaa pojan suojelukseensa, vaikkei heillä ole edes yhteistä kieltä. Jansson varoittelee, mutta on pian itse paljon varomattomampi.

Teos on minusta hienosti kirjoitettu, mutta kovin ankea. Tunnelma on alati jotenkin uhkaava eikä mikään muutu ainakaan paremmaksi. Minun on vaikea nähdä tarinassa toivon pilkahdustakaan.