Säätä säätämässä

Ukkoshuilu (Otava, 2021; 440 sivua) on Johanna Sinisalon romaaniksi varsin realistinen, vähemmän suomikummaa kuin moni muu.

Teos alkaa Joonan tarinalla, joka sijoittuu muinaiseen Assyriaan. Kauppias Joona joutuu huimiin tilanteisiin onton lasiesineen vuoksi. Tämä osa kattaa kuutisenkymmentä ensimmäistä sivua. Sen jälkeen siirrytään Leenan tarinan myötä nyky-Suomeen ja vuoteen 2018.

Vintiuksen irtisanomispaketin rahat loppuivat alle kolmessa kuukaudessa. En ollut koskaan tullut liittyneeksi mihinkään ammattiliittoon, joten sain vain peruspäiväraha.

Leena Lind on meteorologi. Potkut saatuaan ja avioliittonsa kariuduttua siihen, että seksisuhde kollega Raikan kanssa paljastuu, hän muuttaa tyttärensä Leian kanssa Helsingistä Tampereelle. Lappiin muuttaneilla vanhemmilla on tarjota asunto kaupungin keskustasta ja myös heidän kesämökkinsä on käytettävissä.

Kesämökille sijoittuvatkin tarinan ensimmäiset mielikuvitukselliset tapahtumat, kun Leia leikkii Fuerteventuran dyyneiltä löytyneellä huilumaisella fulguriitilla ja heti sen jälkeen nousee yllättävä ukonilma

Pian Leena joutuu työkokeiluun oman alansa firmaan, mutta saa siellä tehdä lähes näennäistyötä, tylsää rutiinia, johon ei meteorologia tarvittaisi. Asiantuntijana Leenalla ei kestä kauan huomata, etteivät uuden työnantajan kaikki hankkeet kestä päivänvaloa.

Olen verorahoilla korkeasti koulutettu ihminen, jota kansainvälinen, osittain epätieteelliseen, osittain moraalittomaan toimintaan erikoistunut investointifirma käyttää ilmaistyövoimana …

Käyttörahat ovat tiukemmalla kuin aiemmin, mutta Leenalla ja Leialla on silti kaikki hyvin, kun velkaa ei ole. Leena ajattelee kauhulla aikaa, jolloin tytär ehkä haluaa harrastaa jotakin kallista kuten ratsastusta tai taitoluistelua; onhan hänen ostettava ruoan lisäksi jokapäiväinen viinipullonsa ja perjantaisin kaksi. Viiniä jakamassa piipahtelee Raikka, satunnaisesti ja sitoutumatta, vaikka Leena mielessään toivoo enemmän.

Ihmissuhteet sekoittuvat yhteen työelämän yhä kummallisempien käänteiden kanssa. Voiko ukonvaajaan puhaltava pikkutyttö säädellä säätä? Entä ökyrikkaiden rahoittama hämäräperäinen sääpalveluyritys? Jos voi, kuka määrää, tilataanko sadetta vai poutaa? Voittaako kesäfestari vai perunanviljelijä säänsäätelijän tarjouskilpailun viikonlopun sateen ja poudan välillä? Saavatko rikkaat tehdä tällä pallolla mitä mieleen juolahtaa – vaikka säätää säät, piittaamatta siitä, mitä kuivuus tai rankkasade muille aiheuttaa?

Sekä Joona että Leena kertovat tarinaansa minämuodossa, minkä lisäksi romaani koostuu Leenan Säätyttö-blogin merkinnöistä. Niistä yhdessä hän kirjoittaa hämmentävästi karhun hiestyneestä turkista. Harvat eläimet hikoilevat ihmisen tavoin; karhut viilentävät itseään koirien tapaan läähättämällä. On myös mielenkiintoista, ettei Säätyttö huomauta Jaakosta ja kylmästä kivestä blogatessaan Jaakon päivän siirtymisestä 11 päivällä vuonna 1753.

Ukkoshuilu yhdistää mielenkiintoisesti yksinhuoltaja-arkea, työttömyystoimien absurdia todellisuutta, ihmissuhteiden monimutkaisuutta, meteorologiaa ja mytologiaa. Mielestäni romaani ei kuulu Sinisalon parhaimpiin, vaikka onkin ajatuksia herättävä ja viihdyttävä.

Ruth Gallowayn tutkimuksia

Elly Griffithsin arkeologi Ruth Gallowaysta kertovaa sarjaa suomennetaan vauhdilla. Viime vuonna ilmestyi kaksi osaa, tänä keväänä kolmas osa Jyrkänteen reunalla (Tammi, 2018; The House at Sea’s End, 2011; suomentanut Anna Lönnroth; ) ja jo syksyllä on tulossa neljäs. Mikäpä siinä. Viihdyttävän pehmodekkarin parissa viihtyy laillani moni.

Eroosion kalvamalta Norfolkin rannikolta paljastuu kasa ihmisluita, joita juuri äityiyslomalta palannut Ruth kutsutaan tutkimaan. Luut voidaan ajoittaa toisen maailmansodan aikaan, jolloin rannikolla pelättiin Saksan joukkojen maihinnousua. Mitä jyrkänteen päällä nyt asuvan mepin talossa tapahtui sotavuosina? Tuolloin sitä hallitsi hänen kodinturvajoukkoja johtanut isänsä. Löytö johdattaa poliisit jututtamaan vanhoja ihmisiä vanhoista asioista, mutta saa myös tappajan aktivoitumaan.

Ruthin ja komisario Harry Nelsonin suhde on enemmän kuin mutkikas, mutta onneksi yhteistyö sentään onnistuu. Murhatutkimuksen vastapainoksi kuvataan Ruthin tasapainoilua äitiyden ja työn vaatimusten välillä (esiintyy työhyvinvointikyselyissä nimellä työ- ja yksityiselämän yhteensovittaminen) sekä palataan Ruthin menneisyyden kokemuksiin Bosnian sodan joukkohautojen esiinkaivamisessa ja uhrien tunnistamisessa. Se on mielestäni hieman irrallista, ellei sillä sitten pohjusteta tulevia osia. Kuten aiemmissakin sarjan kirjoissa, myös muiden henkilöiden yksityiselämä ja ihmissuhteet saavat paljon tilaa tarinassa. Usein ne kuitenkin jollain tavoin kytkeytyvät rikostutkintaan.

Jyrkänteen reunalla on kelpo ajanvietettä, jota lukee ahmimalla. (Nillitykset jälkikirjoituksessa.)

 

P. S. Oliko saksalaisryhmän johtaja majuri (s. 123) vai kapteeni (s. 236)? Miksi Nelsonin täytyy arvailla Irene Hastingsin ikää, vaikka tämä aivan selkeästi kertoo olleensa 20-vuotias mennessään naimisiin vuonna 1937? Jos yli 90-vuotiasta kuvaillaan vanhahkoksi, niin vasta satavuotiasko on vanha? Miksei kirjailija ole tehnyt Ruthin opettajasta Erikistä suomalaista, kun hänestä kerran kerrotaan näin: ”Norjassa kaikki käyvät saunassa. — ajattelee Erikiä, jolla oli sauna järvenrantamökillään. Hän muistaa mustan taivaan, valkoisen lumen, puiden lomassa kirmaavat alastomat vartalot.” Kuulostaa suomalaiselta. Norjassa kaikki eivät käy saunassa. Onko ollut ihan pakko valita suomennokselle nimi, joka on jo yhdellä hienolla suomennosdekkarilla?

Gunna ratkaisee

Blue Moon on tähän mennessä julkaissut Raimo Salokankaan suomennoksina  kolme Islantiin asettuneen britin Quentin Batesin toistaiseksi kuusiosaisesta Gunnhildur ”Gunna” Gísladóttir -sarjasta: Kylmät käänteet (2014; Frozen Out, 2011; julkaistu myös nimelllä Frosen Assets), Luihin ja ytimiin (2015; Cold Comfort, 2012) ja Jäätävää tietoa (2017; Chilled to the Bone, 2013).

Teosten tapahtumapaikkana on Islanti ja päähenkilönä islantilainen poliisi, leskeksi jäänyt kahden lapsen äiti Gunna, joka on reipasotteinen jalat maassa -tyyppi. Sarjan ensimmäisessä osassa eletään Islannin talouskuplan viimeisiä hetkiä, toisessa kaikki on juuri romahtanut ja kolmannessa eletään kriisinjälkeistä talouskrapulaa, jossa toiset ovat menettäneet kaiken, mutta jotkut selvinneet lähes naarmuitta.

Juontenkäänteet ovat monisyisiä ja rikokset sekä pikku- ja taparikollisten välienselvittelyjä että isoja talousrikosvyyhtejä. Kylmät käänteet läksi mielestäni käyntiin niin hitaasti, että olin jo jättää sen kesken. Päähenkilö Gunna sai minut kuitenkin puolelleen ja jatkoin lukemista. Kunnon imua kirjassa alkoi olla vasta puolivälin jälkeen, mikä on dekkarille vähän heikosti.

Luihin ja ytimiin läksi reippaammin käyntiin ja oli muutenkin ensiosaa sujuvampi ja vetävämpi. Lukunautintoa hieman heikensivät suomennoksen muutamat pienet mutta häiritsevät kummallisuudet. Niistä mainittakoon poliisien (todennäköisesti käyttämien; käytössäni ei ole alkuteosta) radiopuhelimien nimittäminen kommunikaattoreiksi (joka on joko puhesyntetisaattori tai tietyn matkapuhelinmerkin yksi malli), avautumattomat käännökset kuten ”Enpä osaa sanoa, sitä on niin pitkä”, Bjössi sanoin nyrpeästi. ja muut huolimattomuudet sekä lainausmerkit hämäävästi kertovien virkkeiden ympärillä.

Jäätävää tietoa selviää kielen ja käännöksen osalta puhtain paperein ja on muutenkin sarjan tähänastisista osista sujuvin ja vetävin. Juonikuvioita on useita ja niihin liittyvät ihmiset asettuvat yhteiskunnan eri kerroksiin poliitikoista linnakundeihin, liikemiehistä maksullisiin seuralaisiin. Muuttuneessa taloustilanteessa tarvitaan kekseliäitä ansaintakeinoja, mutta niistä voi jäädä kiinni, jos uhri vahingossa kuolee, vaikka tältä piti vain viedä rahat. Latviassa pitkän vankilatuomion istuneen Baddón kautta on hyvä tuoda esille vajaassa vuosikymmenessä tapahtuneita yhteiskunnallisia, taloudellisia ja teknologisia muutoksia.

Kyllä näitä voi dekkarinystäville hyvillä mielin suositella.