Ebba Stenbockin elämä

Millaista oli suomalaisen aateliston elämä 1500-luvulla? Oliko naisilla vaihtoehtoja tai valtaa?

Anu Lahtisen asiantunteva elämäkertateos Ebba, kuningattaren sisar (Atena, 2021; 196 sivua) valottaa asiaa Ebba Stenbockin (k. 1614) – leskikuningatar Katarinan sisaren, Kustaa Vaasan kälyn ja Klaus Flemingin vaimon sekä kuuden lapsen äidin – kautta.

Anu Lahtinen kertoo niukkaan kirje- ja asiakirjalähteistöön nojautuen kiinnostavalla tyylillä 1500-luvun maailmasta ja elämästä. Hän kuvaa lämpimiä ja läheisiä perhesuhteita lasten ja vanhempien sekä sisarusten välillä, mutta myös sukulaisten armottomia kuolemantuomioita. Stenbockin ja Flemingin suvut kuuluivat valtakunnan mahtavimpiin. Aikakausi kuohui poliittisia juonitteluja, omaisuusriitoja ja maanpetturuustuomioita, joissa päitä putoili tiuhaan tahtiin.

Kaikkea muuta kuin kansan rakastama Klaus Fleming kukisti nuijasodan, mutta sen jälkeen Ebba jäi leskeksi. Ruotsin puolella valta oli jo Kaarle-herttualla (myöhemmin Kaarle IX), mutta Ebba ei voinut miehensä jäljiltä muuta kuin olla laillisen, joskin Puola-Liettuassa lymyävän, kuningas Sigismundin puolella. Niin hän joutui johtamaan Turun linnan puolustusta. Leski oli vielä tuolloin, ennen vahvaa keskusvaltaa, suvun arvovaltaisin edustaja miehensä jälkeen, kunnes uusi päällikkö valittiin.

Kuten niin usein on käynyt aikojen saatossa, Ebban pyrkimykset valuivat suurelta osin tyhjiin. Hänen ja hänen lastensa elämästä kului monta pitkää vuotta vankeudessa ja sen jälkeen oikeuksista kamppaillessa. 1590-luvun tapahtumat jättivät jälkensä vuosikymmeniksi eteenpäin, ja vielä 1620-luvulla kiisteltiin Anna Flemingin ja Klaus Flemingin perillisten oikeuksista suvun maaomaisuuteen.
Voi toki olla, että nämä kamppailut eivät sävyttäneet jokapäiväistä arkea, joka saattoi olla valoisampaa.

Lahtinen luo Ebbasta niin monipuolisen ja kokonaisen kuvan kuin 400 vuoden takaisesta henkilöstä lie mahdollista. Kirja saa toivomaan, että olisi mahdollista tietää enemmän tuon aikakauden ihmisten arkielämästä ja ajatuksista – muustakin kuin valtataisteluista ja sodista, joita historiankirjoitus on pullollaan.

Kirjan kannessa on Helene Schjerfbeckin maalaus ”Ebba Stenbock” (1879) ja hänet on maalattu myös Albert Edelfeltin teokseen ”Kaarle-herttua herjaa Klaus Flemingin ruumista”. Oikeasti emme tiedä, miltä hän näytti, sillä elinaikana tehtyä muotokuvaa ei ole säilynyt.

Kirjan kuvituksena on muun muassa otteita kirjeistä, joita ei tosin pysty asiaa opiskelematta lukemaan. 1500-luvun ruotsinkielisten käsialojen tulkitseminen ei käy keneltä vain, mutta Anu Lahtinen lukee tekstejä sujuvasti. Tekoälykin voidaan siihen ehkä joskus opettaa.

Dekkariviikko 2019: Espanja

Dolores Redondon lavea rikos- ja sukuromaani Tämän kaiken minä annan sinulle (Gummerus, 2019: Todo esto te daré, 2016; suomentanut Sari Selander; 698 sivua) sijoittuu Galiciaan, Pohjois-Espanjaan.

Tapahtumat alkavat, kun romaanin päähenkilö, kirjailija Manuel Ortigosa saa tietää puolisonsa Álvaron kuolleen. Hänelle kerrotaan tämän auton suistuneen tieltä Ribeira Sacran viinialueella, mutta tieto kuolemasta on vasta ensimmäinen sokki. Manuelille selviää, että Álvaro oli upporikas markiisi. Puolisoiden yhteisessä Madridin kodissa mies on kuitenkin salannut taustansa tyystin. Miksi?

Sitä Manuel alkaa pohtia sukuhautausmaalla ja -kartanossa. Hän aikoo vain käväistä hautajaisissa, mutta jääkin monista syistä, ja päätyy tutkimaan suvun asioita eläköityneen kyläpoliisin kanssa. Tämä näet epäilee, ettei kyseessä ollut onnettomuus. Manuelin tuntema maailma on kadonnut ja hänen elämältään puuttuu suunta ja mieli. Hän huomaa, että on itse jakanut kaiken samaan aikaan kun rakastettu on salannut kaiken.

Hän oli pettänyt itseään ja siten syyllistynyt pahimpaan mahdolliseen syntiin. Samalla hän oli myös rikkonut tärkeintä moraalisääntöä, jonka oli itselleen asettanut jo lapsuudessaan ja josta kiinnipitämisestä hän oli aina ollut niin ylpeä. Hän oli valehdellut itselleen, ainoalle ihmiselle maailmassa, jonka tuli aina tietää totuus.

Aatelissuku on omituinen, töykeä ja täynnä salaisuuksia. Kirjan henkilögalleria on monipuolinen ja kiehtova. Redondo on punonut huikean mysteerin, joka laajuudestaan huolimatta pitää tiukasti otteessaan. En erityisemmin ihastunut Redondon Baskimaa-trilogiaan, joka jäi minulta kesken, mutta tämä järkäle vei täysin mennessään.

”Tämä menee veriin. Sellainen tämä paikka on, niin siinä vain käy etkä voi itse asialle mitään. Enää et voi lähteä täältä.”
Manuel pysytteli hiljaa. Hän ei uskonut tähän ennustukseen.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

Lääke ei toimi

Brittikäsikirjoittaja, -ohjaaja, -näyttelijä ja -kirjailija Julian Fellowes tunnetaan parhaiten tv-sarja Downton Abbeyn luojana. Tuore romaani Belgravia (Otava, 2016; Julian Fellowes’s Belgravia, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 477 sivua) ratsastaa ainakin Suomessa suosikkisarjan maineella ja ilmoittaa tarjoavansa ”lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”.

Ainakaan minuun lääke ei tepsi. Olen taidokkaan Downton Abbeyn suuri ihailija, mutta kirjaa lukiessani huomasin aiempaa selvemmin, ettei sarjan suosio — ainakaan minun kohdallani — perustu niinkään käsikirjoitukseen, tarinaan, vaan ja etenkin loistavaan näyttelijätyöhön sekä kuvalla kertomisen, ”elokuvittamisen”, taitoon. En usko, että Downton lumoaisi minua romaanina yhtään sen enempää kuin Belgraviakaan.

Belgraviasta puuttuu siis casting. En tiedä, keitä nämä moninaiset henkilöt — heikkouksineen, vikoineen, oikkuineen, luonteenpiirteineen — ovat, eikä Fellowes kirjoita heitä eläviksi niin, että voisin tuntea heidät. Ehkä hän on tottunut siihen, että näyttelijät herättävät hahmot henkiin? Kun näyttelijät puuttuvat, ovat kirjoitetut henkilöt melkein kuin puu-ukkoja tai paperinukkeja. En myöskään ”näe” tapahtumapaikkoja, vaikka niitä yritetään jossain määrin kuvata. Jotain hyvin oleellista puuttuu, vaikka juoni onkin kiinnostavan monimutkainen ja tarinan käänteet vuoroin romanttisia ja vuoroin raadollisia.

Kaikki alkaa vuonna 1815 Brysselissä Waterloon taistelun aattona. Aatelinen upseeri Edmund ja porvarisperheen tytär Sophia ovat rakastavaisia, joiden ensimmäiset yhteiset tanssiaset päättyvät taistelukutsuun. Rakkaustarina päättyy monin tavoin traagisesti. Toinen epäsäätyinen rakkaustarina sijoituu vuoden 1841 Lontooseen, uuteen Belgravian kaupunginosaan, ja sen taustalla kummittelevat vuosikymmenten takaisen tarinan hahmot. Nämä kaksi juonta kietovat yhteen kauppiastaustaisen rakennuttajaporhon nousukassuvun ja ikiaatelisen, ylpeän perheen, jonka jokainen vesa ei ole arvonsa ansainnut.

Romaani on täynnä henkilöhahmoja, joiden herkullisuus heräisi henkiin näyttämöllä tai televisiosovituksessa. Se pursuaa tapaamisia, joissa käydyt keskustelut olisi kuultava, ja kohtaamisia, joissa luodut katseet haluaisin nähdä. Yleensä onnistun visualisoimaan lukemieni romaanien henkilöt ja tilanteet, mutta nyt se ei onnistu. En oikein tiedä, mitä jäin kaipaamaan, ja mikä oikein puuttui, mutta melko puiseva ja paperinmakuinen tämä lukukokemus oli. Ehkä vain odotin liikaa.