Lääke ei toimi

Brittikäsikirjoittaja, -ohjaaja, -näyttelijä ja -kirjailija Julian Fellowes tunnetaan parhaiten tv-sarja Downton Abbeyn luojana. Tuore romaani Belgravia (Otava, 2016; Julian Fellowes’s Belgravia, 2016; suomentanut Markku Päkkilä; 477 sivua) ratsastaa ainakin Suomessa suosikkisarjan maineella ja ilmoittaa tarjoavansa ”lääkettä Downton Abbey -riippuvuuteen”.

Ainakaan minuun lääke ei tepsi. Olen taidokkaan Downton Abbeyn suuri ihailija, mutta kirjaa lukiessani huomasin aiempaa selvemmin, ettei sarjan suosio — ainakaan minun kohdallani — perustu niinkään käsikirjoitukseen, tarinaan, vaan ja etenkin loistavaan näyttelijätyöhön sekä kuvalla kertomisen, ”elokuvittamisen”, taitoon. En usko, että Downton lumoaisi minua romaanina yhtään sen enempää kuin Belgraviakaan.

Belgraviasta puuttuu siis casting. En tiedä, keitä nämä moninaiset henkilöt — heikkouksineen, vikoineen, oikkuineen, luonteenpiirteineen — ovat, eikä Fellowes kirjoita heitä eläviksi niin, että voisin tuntea heidät. Ehkä hän on tottunut siihen, että näyttelijät herättävät hahmot henkiin? Kun näyttelijät puuttuvat, ovat kirjoitetut henkilöt melkein kuin puu-ukkoja tai paperinukkeja. En myöskään ”näe” tapahtumapaikkoja, vaikka niitä yritetään jossain määrin kuvata. Jotain hyvin oleellista puuttuu, vaikka juoni onkin kiinnostavan monimutkainen ja tarinan käänteet vuoroin romanttisia ja vuoroin raadollisia.

Kaikki alkaa vuonna 1815 Brysselissä Waterloon taistelun aattona. Aatelinen upseeri Edmund ja porvarisperheen tytär Sophia ovat rakastavaisia, joiden ensimmäiset yhteiset tanssiaset päättyvät taistelukutsuun. Rakkaustarina päättyy monin tavoin traagisesti. Toinen epäsäätyinen rakkaustarina sijoituu vuoden 1841 Lontooseen, uuteen Belgravian kaupunginosaan, ja sen taustalla kummittelevat vuosikymmenten takaisen tarinan hahmot. Nämä kaksi juonta kietovat yhteen kauppiastaustaisen rakennuttajaporhon nousukassuvun ja ikiaatelisen, ylpeän perheen, jonka jokainen vesa ei ole arvonsa ansainnut.

Romaani on täynnä henkilöhahmoja, joiden herkullisuus heräisi henkiin näyttämöllä tai televisiosovituksessa. Se pursuaa tapaamisia, joissa käydyt keskustelut olisi kuultava, ja kohtaamisia, joissa luodut katseet haluaisin nähdä. Yleensä onnistun visualisoimaan lukemieni romaanien henkilöt ja tilanteet, mutta nyt se ei onnistu. En oikein tiedä, mitä jäin kaipaamaan, ja mikä oikein puuttui, mutta melko puiseva ja paperinmakuinen tämä lukukokemus oli. Ehkä vain odotin liikaa.

Mainokset

Olavi Maununpoika seikkailee – osa 2

Kalmantanssi (Gummerus, 2014; 399 sivua) jatkaa Olavi Maununpojan tarinaa siitä, mihin Milja Kaunisto sen Synnintekijässä jätti.

Sotkettuaan asiansa Suomessa, jossa on toiminut ensimmäisessä kirkkoherran pestissään Kirkkonummella (joksi Kyrkioslaethin – Kyrkslätt – tulkitsen) Olavi lähtee jatkamaan opiskelu-uraansa Pariisissa, joka ei kuitenkaan ole entisellään. Englannin vallan alla ja paiseruton pelossa Ranskan pääkaupunki ei ole enää vilkas eikä eloisa. Sorbonnen käytävät ja luentosalit kaikuvat puolityhjinä, mutta ennen kaikkea Olavi kaipaa ystäväänsä Miracle de Servièresiä.

Ennen Olavin seikkailuijen jatkumista romaani kertoo kuitenkin lisää Beatrix de la Tour d’Auvergnesta. Pidän hänen tarinastaan, vaikka Beatrix onkin varsinaista päähenkilöä kliseisempi historiallisen romaanin hahmo; naisten mahdollisuudet ovat tuohon aikaan niin rajalliset, että Beatrixin teot ja valinnat venyttävät tällaisenaankin uskottavuuden rajoja.

Piispa Cauchon antaa Olaville tehtäväksi kuulustella juuri vangittua Orleansin neitsyttä – Jeanne d’Arcia, Jehanne Darcia – jotta tämä saataisiin roviolle noituudesta. Näin hänen ainakin annetaan ymmärtää. Vastineeksi Miracle voisi säästyä oikeudenkäynniltä, josta on juonipaljastusten pelossa parempi olla kertomatta enempää.

Tyrmässä Olavi kohtaa kuitenkin jotain aivan muuta kuin oppimattoman, seonneen maalaistytön – vanki on keskustelutaitoinen ja älykäs. Olavin on vaikea ymmärtää saamaansa tehtävää tai omaa asemaansa, mutta vähitellen hän pääsee perille valtataisteiluiden todellisesta luonteesta.

Kalmantanssi ei ole niin hurmaavan vauhdikas kuin edeltäjänsä, vaan viipyilee enemmän keskusteluissa ja poliittisissa juonitteluissa kuin juonenkäänteissä tai ihmisten ja tapahtumapaikkojen herkullisissa yksityiskohdissa. Sujuva jatko Olavin tarinalle se kuitekin on, joten lisää jään odottamaan. Synnintekijää vähemmälle tässä teoksessa jää myös niin irstailun kuin väkivallankin kuvaaminen, joten, jos ne häiritsivät sarjan ensimmäisessä osassa, ei kannata sen vuoksi tätä toista jättää lukematta.

Hienosti Kaunisto jälleen käsittelee historian kautta sukupuolen käsitettä ja ilmentymiä. Keskiajalla yksi ankarimmin rangaistuista teoista oli naisen pukeutuminen miehen vaatteisiin. Nyky-Suomessa on ihmisiä, jotka haluaisivat – ainakin kuvaannolliseti – lähettää roviolle kaksi naista tai kaksi miestä, jotka haluavat muodostaa perheen. Molemmat vetoavat samoihin kirjoituksiin.

Olipa kerran kuningatar

Tamperelaisen Carita Forsgrenin esikoisromaani Kolmen kuun kuningatar on nautittava historiallinen romaani, jonka päähenkilö on Karin Månsdotter (1550–1612), Suomen historiassa paremmin Kaarina Maununtyttärenä tunnettu maalaistyttö, josta tuli ensin Ruotsin kuningatar ja sitten Liuksialan kartanon emäntä.

Karin oli vain 14-vuotias, kun Ruotsin kuningas Erik XIV iski häneen silmänsä. Karinista tuli nopeasti kuninkaan frilla eli vihkimätön harjoitusvaimo, myöhemmin virallinen vaimo, ja Ruotsin kruununperillisten äiti.

Erik oli vainoharhainen ja hermoheikko, mutta Karinin yrttilääkkeet ja seura rauhoittivat häntä. Kun velipoika Johan anasti Erikiltä vallan, kiersi perhe vangittuna linnasta linnaan. Vanhinta poikaansa Karin ei nähnyt vuosikymmeniin, ja nuorempi poika menehtyi, mutta esikoistyttärensä Sigridin Karin sai pitää luonaan. Erikin kuoltua Karin ja Sigrid päätyivät Kangasalan Liuksialan kartanoon.

Historiallisten tosiasioiden pohjalta Carita Forsgren on luonut romaanin, jossa Karin Månsdotter pääsee itse kertomaan oman tarinansa. Vaikka tapahtumista on aikaa yli 400 vuotta, elää Karin tarinassa kirkaspiirteisenä ja valovoimaisena, voimakkaana ja uskottavana. Hän kertoo, miltä nuoresta tytöstä tuntuu joutua valtaapitävän vanhemman miehen mielitietyksi; millaista on joutua kokemattomana keskelle hovielämän sääntöjä ja juonitteluja; millaista on synnyttää lapsia, joihin haluaisi kiintyä, muttei oikein uskalla, koska niin moni lapsi kuolee ennen kuin ehtii täyttää kolmekaan vuotta; miltä tuntuu pelätä melkein koko ajan, olla aina varuillaan, varustautua alati pahimpaan; miten rauhoitella vainoharhaista puolisoa, joka sattuu olemaan valtakunnan päämies; millaista on elää miehen kanssa, joka on sivistynyt, viisas ja taiteellinen aviomies ja rakastaja, mutta myös raivoava, kostonhimoinen ja julma hallitsija ja sotilas.

Kolmen kuun kuningatar on kiehtovaa luettavaa. Tämä tarina on kaiveltu esiin historiankirjojen rivien väleistä ja kerrottu kuin nainen naiselle uskoutuen.