Tove Alsterdalin parhaana pohjoismaisena rikosromaanina Lasiavaimella palkittu Juurakko (Aula & Co, 2021; Rotvälta, 2020; suomentanut Kari Koski; 414 sivua) sijoittuu Ruotsin Korkearannikon alueelle Ångermanjoen laakson Kramforsiin ja aloittaa Ådalen-sarjan.
Kaksikymmentäkolme vuotta sitten nelitoistavuotias Olof on tunnustanut teini-ikäisen Linan murhan. Hänet on ajettu pois kotoaan ja kaikki yhteydet on katkaistu. Osuessaan lähistölle hieman hämärissä työhommissaan, hän poikkeaa lapsuudenkotiinsa ja löytää suihkusta isänsä ruumiin. Seuraa poliisitutkinta ja ketäpä surmateosta syytettäisiin, ellei Olofia.
Myös konstaapeli Eira Sjödin on palannut seudulle, mutta pidemmäksi aikaa. Dementoituva äiti tarvitsee hänet avukseen eikä huithapeliveljestä juuri apua ole. 23 vuotta sitten Eira oli yhdeksänvuotias. Hän muistaa Linan ja Olofin sekä hämärästi aikuisten puheet. Murhatapauksen tutkinta palauttaa mieleen oman lapsuuden ja veljen nuoruusvuodet, mutta herättää myös häiritsevän epäilyksen.
Juurakko on hyvällä tavalla pohjoismainen yhteiskunnallinen dekkari. Sellainen, jossa jännitys, koukuttavuus ja tunnelma tekevät tarinasta viihdyttävän, ja se, miten on kuvattu ja kerrottu kaikki muu – henkilöt, miljöö, historia, taustat, yhteisö – tärkeän ja vaikuttavan.
Alsterdal kuvaa taitavasti pienen paikkakunnan ilmapiiriä ja ihmisiä. Romaani on synkänpuoleinen muttei valoton. Odotan innolla seuraavaa osaa.
Tuulevin lukublogi 