Avainsana-arkisto: adoptio

Salaileva perhe viettää joulua

Francesca Hornakin esikoisromaani Viikko on pitkä aika (Tammi, 2018; Seven Days of Us, 2017; suomentanut Karoliina Timonen; 448 sivua) on paksuudestaan huolimatta nopealukuinen romaani.

Tapahtumapaikkana on rapistuva norfolkilainen maalaiskartano, jonne Birchin perhe — ravintolakolumnisti-isä Andrew, kotirouva-äiti Emma ja heidän kaksi aikuista tytärtään — asettuu viettämään viikkoa joulusta uuteen vuoteen. He ovat karanteenissa, koska vanhempi tyttäristä, lääkäri Olivia, palaa vapaaehtoistyöstä haagvirusalueelta Liberiasta. Nuorempi sisar Phoebe on nyreissään, koska viisivuotisen seurustelun jälkeen häntä on vihdoin kosittu, mutta nyt hän joutuu olemaan erossa sulhostaan, eikä nuiva isosisko piittaa hääsuunnittelusta lainkaan.

Yksin viihtyvällä Olivialla on salaisuus: rakkaus Seaniin, lääkärikollegaan. He ovat päättäneet olla kertomatta suhteestaan kunnes karanteeni on ohi, sillä sääntöjen mukaan he eivät olisi saaneet edes koskettaa toisiaan.

Emma on perheen yhteisestä joulusta innoissaan, vaikka on juuri saanut syöpädiagnoosin, ja päättää jättää siitä kertomisen pyhien jälkeen.

Andrew salaa vaimoltaan sähköpostit aikuiselta pojaltaan, josta on vuosi sitten saanut tietää. Viides päähenkilö on nimittäin lukijalle tuttu alusta alkaen, mutta Bircheille tuikituntematon. Yhdysvaltoihin vauvana Libanonista adoptoitu Jesse päättää matkustaa tapaamaan biologista isäänsä siitä huolimatta, ettei tämä vastaa viesteihin.

Phoebe on perheen ainoa, jolla ei ole suurta salaisuutta. Sitä kantaa hänen puolestaan sulhanen, johon Jesse tutustuu sattumalta haahuillessaan kartanon ympäristössä.

Yhden viikon karanteenista kiinni pitäminen on neljälle aikuiselle ja heidän lähipiirilleen kummallisen vaikeaa. Andrew pakenee kävelylle, sulhanen tunkee ovesta sisään ja joutuu liittymään karanteeniin mutta aikoo hiippailla Phoebe mukanaan bileisiin, ja tuntematon velipuoli kirjaimellisesti kaatuu eteiseen.

Yli kolmekymppiset tyttäret, erityisesti Phoebe, on kirjoitettu varsin lapsekkaiksi. Jos ikiä ja Olivian ammattia ei olisi kerrottu, olisin pitänyt heitä korkeintaan parikymppisinä. Sama pätee noin 35-vuotiaaseen Jesseen, joka puhuu ja toimii kuin vähintään 10 vuotta nuorempi.

Romaani on ehkä liiankin helppoa luettavaa vakaviin aiheisiinsa nähden. Se on kirjoitettu kevyellä tyylillä ja viihdyttävästi. Vaikka näkökulma vaihtelee henkilöstä toiseen, he kaikki pysyvät hieman etäisinä, kuin kaksiulotteisina paperinukkeina parin-kolmen ominaisuuden varassa, eivätkä heidän voimakkaat tunteensa herätä syviä tunteita minussa.

 

kansikuva

Yksi hetki voi muuttaa kaiken

Monipuolisen brittikirjailijan Kate Atkinsonin viimeksi suomennettu romaani Joka lapsia ja koiria rakastaa (Schildts & Söderströms, 2015; Started Early, Took My Dog, 2010; suomentanut Kaisa Kattelus; 388 sivua) jatkaa Jackson Brodie -rikosromaanien sarjaa. Lähellekään tavanomaisesta dekkarista ei ole kyse, sillä Atkinsonilla on aina aivan oma tyylinsä, joka saa ainakin minut pauloihinsa aina heti ensimmäiseltä sivulta.

Vuosi 1975: Tuore konstaapeli Tracy Waterhouse hälytetään parinsa kanssa murtautumaan kerrostalon kuudennentoista kerroksen asuntoon sieltä tulevan hajun vuoksi. He eivät koskaan unohda näkemäänsä eivätkä koskaan saa puhua siitä.

Nykyaika: Leedsläisen ostoskeskuksen turvallisuuspäällikkö Tracy Waterhouse muuttaa hetken mielijohteesta koko loppuelämänsä suunnan vaihtaessaan tukun käteistä pikkutyttöön, jota näkee riepoteltavan väkivaltaisesti. Ex-poliisi Jackson Brodie on palannut kotiseudulleen ja ottanut tehtävän, jota voisi sanoa yksityisetsivän työksi, jollei Jackson olisi siinäkin ex. Iäkäs Tilly-niminen näyttelijä on menettämässä muistiaan.

Menneisyys kohtaa nykyisyyden monimutkaisia reittejä etsien, kirjallisten viittausten keskellä, omalaatuisten yhteensattuminen kautta. Atkisonin teksti polveilee henkilöstä ja tapahtumasta toiseen ja loikkii ajassa 70-luvun ja nykyajan välillä melkein kesken kohtausten, muttei silti ole vaikeatajuista, vaan soljuvan upeaa tekstiä, jota on ilo lukea.

Kertojana Atkinson onnistuu olemaan sekä viihdyttävä että synkkä, sekä humaani että ironinen. Joka lapsia ja koiria rakastaa on synkänhauska ja viisas romaani ihmisluonteen kaikista puolista. Näissä tarinoissa paha saattaa jäädä ilman palkkaansa, mutta ehkä jokin maailman virheistä saadaan korjattuakin.

Kaisa Kattelus on taitava suomentaja, joka tulkitsee Atkinsonin älykästä tekstiä sen ansaitsemalla tavalla.

Dekkariviikon logo

Läckberg osaa yhdistää historian ja nykyisyyden viihdyttävästi

Camilla Läckberg on viihdyttävän dekkarin taitaja, yksi monista menestyvistä ruotsalaisista rikoskirjailijoista. Uusin suomennos Enkelintekijä (Gummerus, 2013; Änglamakerskan 2011, suomentanut Outi Menna; 487 sivua) jatkaa sarjan kahdeksantena osana kirjailija-poliisipariskunta Erican ja Patrickin tutkimusten sarjaa Fällbackassa Ruotsin länsirannikolla.

Valön saarelle Fjällbackassa hälytettiin nimettömällä puhelinsoitolla poliisi pääsiäisenä vuonna 1974. Poikien sisäoppilaitoksen rehtorin perheen pääsiäislounas oli kesken, mutta paikalta löytyi vain yksivuotias tytär Ebba. Mitä tapahtui muille viidelle?

Pääsiäiseksi kouluun jääneitä viittä sisäoppilaitoksen poikaa ei kutsuttu pääsiäisaterialle, joten he palasivat kalastamasta, kun poliisi tutki saarta, eivätkä osanneet valaista tapahtumia mitenkään. Heti kirjan alusta heidän nykyisyyttään kuitenkin valotetaan, joten on ilmiselvää, että heillä on osansa mysteerin ratkaisussa.

Elettyään onnellisen lapsuuden adoptioperheessä, mutta menetettyään sitten kolmivuotiaan poikansa Ebba palaa aikuisena saarelle miehensä Mårtenin kanssa ja alkaa kunnostaa sitä majataloksi. Pian talo kuitenkin yritetään polttaa ja sitten ruokasalin lattialautojen alta löytyy kuivunutta verta.

Edelleen Fällbackan poliisilaitoksella työskentelevä Gösta oli paikalla vuonna 1974 eikä tapaus ole koskaan kokonaan unohtunut häneltä – etenkään kun pikku-Ebba asui hetken hänen kotonaan ennen kuin muutti adoptioperheeseen.

Erica on perillä Ebban suvun naisten traagisesta historiasta viiden sukupolven ajalta. Hän hakeutuu Ebban puheille selvittääkseen vanhan mysteerin, juonittelee miehensä selän takana eikä kerro tälle kaikkea saattaen (taas kerran!) itsensä ja läheisensä vaaraan omapäisyydellään. Erican utelias, urkkiva ja manipuloiva hahmo on kirjan ja sarjan rasittavin ja epäuskottavin, mutta välttämätön.

Samalla kun Enkelintekijä on viihteellinen dekkari, jota on sujuvuutensa ja lennokkuutensa vuoksi vaikea jättää kesken, se on myös monipuolinen, tunteisiin vetoava, todellisista tapahtumista inspiraationsa saanut romaani, jonka teemana on lapsen menettäminen.

Outi Mennan suomennos on laatutyötä, kuten aina.