Yksi hetki voi muuttaa kaiken

kansikuva

Monipuolisen brittikirjailijan Kate Atkinsonin viimeksi suomennettu romaani Joka lapsia ja koiria rakastaa (Schildts & Söderströms, 2015; Started Early, Took My Dog, 2010; suomentanut Kaisa Kattelus; 388 sivua) jatkaa Jackson Brodie -rikosromaanien sarjaa. Lähellekään tavanomaisesta dekkarista ei ole kyse, sillä Atkinsonilla on aina aivan oma tyylinsä, joka saa ainakin minut pauloihinsa aina heti ensimmäiseltä sivulta.

Vuosi 1975: Tuore konstaapeli Tracy Waterhouse hälytetään parinsa kanssa murtautumaan kerrostalon kuudennentoista kerroksen asuntoon sieltä tulevan hajun vuoksi. He eivät koskaan unohda näkemäänsä eivätkä koskaan saa puhua siitä.

Nykyaika: Leedsläisen ostoskeskuksen turvallisuuspäällikkö Tracy Waterhouse muuttaa hetken mielijohteesta koko loppuelämänsä suunnan vaihtaessaan tukun käteistä pikkutyttöön, jota näkee riepoteltavan väkivaltaisesti. Ex-poliisi Jackson Brodie on palannut kotiseudulleen ja ottanut tehtävän, jota voisi sanoa yksityisetsivän työksi, jollei Jackson olisi siinäkin ex. Iäkäs Tilly-niminen näyttelijä on menettämässä muistiaan.

Menneisyys kohtaa nykyisyyden monimutkaisia reittejä etsien, kirjallisten viittausten keskellä, omalaatuisten yhteensattuminen kautta. Atkisonin teksti polveilee henkilöstä ja tapahtumasta toiseen ja loikkii ajassa 70-luvun ja nykyajan välillä melkein kesken kohtausten, muttei silti ole vaikeatajuista, vaan soljuvan upeaa tekstiä, jota on ilo lukea.

Kertojana Atkinson onnistuu olemaan sekä viihdyttävä että synkkä, sekä humaani että ironinen. Joka lapsia ja koiria rakastaa on synkänhauska ja viisas romaani ihmisluonteen kaikista puolista. Näissä tarinoissa paha saattaa jäädä ilman palkkaansa, mutta ehkä jokin maailman virheistä saadaan korjattuakin.

Kaisa Kattelus on taitava suomentaja, joka tulkitsee Atkinsonin älykästä tekstiä sen ansaitsemalla tavalla.

Dekkariviikon logo

Mainokset

Läckberg osaa yhdistää historian ja nykyisyyden viihdyttävästi

Camilla Läckberg on viihdyttävän dekkarin taitaja, yksi monista menestyvistä ruotsalaisista rikoskirjailijoista. Uusin suomennos Enkelintekijä (Gummerus, 2013; Änglamakerskan 2011, suomentanut Outi Menna; 487 sivua) jatkaa sarjan kahdeksantena osana kirjailija-poliisipariskunta Erican ja Patrickin tutkimusten sarjaa Fällbackassa Ruotsin länsirannikolla.

Valön saarelle Fjällbackassa hälytettiin nimettömällä puhelinsoitolla poliisi pääsiäisenä vuonna 1974. Poikien sisäoppilaitoksen rehtorin perheen pääsiäislounas oli kesken, mutta paikalta löytyi vain yksivuotias tytär Ebba. Mitä tapahtui muille viidelle?

Pääsiäiseksi kouluun jääneitä viittä sisäoppilaitoksen poikaa ei kutsuttu pääsiäisaterialle, joten he palasivat kalastamasta, kun poliisi tutki saarta, eivätkä osanneet valaista tapahtumia mitenkään. Heti kirjan alusta heidän nykyisyyttään kuitenkin valotetaan, joten on ilmiselvää, että heillä on osansa mysteerin ratkaisussa.

Elettyään onnellisen lapsuuden adoptioperheessä, mutta menetettyään sitten kolmivuotiaan poikansa Ebba palaa aikuisena saarelle miehensä Mårtenin kanssa ja alkaa kunnostaa sitä majataloksi. Pian talo kuitenkin yritetään polttaa ja sitten ruokasalin lattialautojen alta löytyy kuivunutta verta.

Edelleen Fällbackan poliisilaitoksella työskentelevä Gösta oli paikalla vuonna 1974 eikä tapaus ole koskaan kokonaan unohtunut häneltä – etenkään kun pikku-Ebba asui hetken hänen kotonaan ennen kuin muutti adoptioperheeseen.

Erica on perillä Ebban suvun naisten traagisesta historiasta viiden sukupolven ajalta. Hän hakeutuu Ebban puheille selvittääkseen vanhan mysteerin, juonittelee miehensä selän takana eikä kerro tälle kaikkea saattaen (taas kerran!) itsensä ja läheisensä vaaraan omapäisyydellään. Erican utelias, urkkiva ja manipuloiva hahmo on kirjan ja sarjan rasittavin ja epäuskottavin, mutta välttämätön.

Samalla kun Enkelintekijä on viihteellinen dekkari, jota on sujuvuutensa ja lennokkuutensa vuoksi vaikea jättää kesken, se on myös monipuolinen, tunteisiin vetoava, todellisista tapahtumista inspiraationsa saanut romaani, jonka teemana on lapsen menettäminen.

Outi Mennan suomennos on laatutyötä, kuten aina.

Kansainvälisen tason trilleri Suomesta

Taavi Soininvaaran Leo Kara -sarjan kolmas osa Punainen jättiläinen (Otava, 2011) on huippuluokan poliittista jännitystä, joka suorastaan pelottaa. Nykyaikaan sijoittuvan tarinan tapahtumavuotta ei kerrota, mutta päivämäärät suhteessa viikonpäiviin osuvat kyllä tämän vuoden lokakuuhun. Toivottavasti Soininvaara ei ole hyvä ennustaja.

Kaikki ei suinkaan ole ennustusta tai fiktiota, vaan raakaa todellisuutta, jossa elämme: orjatyövoimaa, ihmiskauppaa, länsimaita lamauttavaa terrorismia, julmaa kiristystä, sairasta juonittelua, politiikan ja talouselämän pimeitä kytköksiä. Punainen jättiläinen ei ole helppoa luettavaa, vaikka onkin erittäin sujuvaa ja hienoa tekstiä. Asia vain on sen verran painavaa ja tyyli sen verran rosoista, ettei jännityslajityypistä huolimatta pelkän viihteen ehdoilla edetä; tämä kirja pistää ajattelemaan.

Toisena päähenkilönä jatkaa Karan lailla Kriittisestä tiheydestä (2009) ja Pakonopeudesta (2010) tuttu Kati Soisalo, lapsensa kadottanut lakimies, jonka ex-mies, narsistinen psykopaatti Jukka Ukkola, on mielestäni yksi karmivimmista henkilöhahmoista kotimaisessa kirjallisuudessa. Kammoan hänen hahmoaan enemmän kuin tämän sarjan palkkatappaja-Manasta, joka on enemmän tappokone tai tuhoamisrobotti kuin ihminen. Karan ja Soisalon henkilöhahmot syvenevät entisestään, mutta Soininvaara kuvaa huolellisesti myös sivuhenkilönsä – myös he, joiden kohtalona on vain vilahtaa jossakin juonenmutkassa.

Juonikuviot ovat todella mutkikkaita ja kaikki tuntuu kytkeytyvän kaikkeen. Edes Karan suhde wieniläiskapakoitsija Nadineen ei taida olla sattumaa, kun käy ilmi, kuka on itsellisen naisystävän isä. Soisalon lapsen katoamisestakin paljastuu yhä villimpiä käänteitä. Silti kaikki toimii ja sopii yhteen, sillä Soininvaara on ilmiselvästi tehnyt taustatyönsä huolellisesti ja punonut tapahtumat toisiinsa jättämättä juonilanganpätkiä roikkumaan.

Tapahtumapaikkana on koko maailma. Britanniassa korkean tason vakoilija paljastuu myyräksi. Suomessa huippuvaikuttajien salaseuran Kabinetin jäseniä kuolee vähän väliä. Salaseuratyyppinen tutkimuskeskussäätiö Mundus Novus jatkaa matkaansa kohti maailmanvalloitusta näyttäen maistiaisina mahdistaan, miten kantoraketilla tuhotaan yhdysvaltalaisia tietoliikennesatelliitteja niin, että puhelimet, verkkoyhteydet, lennonjohto ja sähkönjakelu saadaan lamautumaan.

Trillerin vahva koukuttavuus piilee siinä, että hurjassa mielikuvituksellisuudessaan se sisältää niin paljon uutisista tuttua realismia, että sen juonekäänteisiin uskoo. Ikävä kyllä.