Tuhon tiellä

Kun aika loppuu (WSOY, 2015; 215 sivua) on Elina Hirvosen kolmas romaani. Eletään noin vuotta 2030 Suomessa ja Somaliassa. Tarinan keskiössä on suomalainen ilmastonmuutostutkija Laura — nainen tilanteessa, jota kukaan ei uskalla edes kuvitella omalle kohdalleen: oma lapsi mahdollisena joukkosurmaajana.

Lauran poika Aslak on aina ollut erilainen ja siksi eristetty ja eristäytyvä. Ainoan lapsuudenystävän muutettua pois hän linnoittautui ensin omaan huoneeseensa ja sittemmin avun ulottumattomiin mummoltaan vapautuneeseen yksiöön, jossa elää netin kautta. Sieltä hän uskoo löytäneensä kaltaisiaan.

Lauraa kalvaa syyllisyydentunne sekä omasta että koko ihmiskunnan puolesta. Se, ettei hän osannut auttaa poikaansa, rinnastuu siihen, ettei hänen tutkimuksellaan ja opetuksellaan ole ollut merkitystä. Aika loppuu niin pojalta kuin maailmaltakin.

Lauran tytär Aava työskentelee lääkärinä Somaliassa maailman suurimpien ongelmien — äärimmäisen köyhyyden ja väkivallan — keskellä. Hän kokee toivottomuutta, mutta tekee silti parhaansa maailmanlopun edellä.

Hirvonen kirjoittaa siitä, että aika loppuu. Ei siitä, jos niin käy. Romaani ei silti ole kyyninen. Usko maailman pelastumiseen on ehkä mennyt, mutta ihmiset voivat silti jäljellä olevan ajan lievittää kärsimystä eivätkä lisätä sitä.

Mainokset

Julmuuden keskellä elää toivo

Elina Hirvosen toinen romaani Kauimpana kuolemasta (Avain, 2010) teki minuun paljon suuremman vaikutuksen kuin sekä kansallisesti että kansainvälisesti kiitetty esikoinen Että hän muistaisi saman (2005), joka pääsi niin Finlandia-ehdokkaaksi kuin New York Timesin kirja-arvioliitteen kanteen (käännös When I forgot, 2009). Toki esikoisessakin Hirvosen lahjakkuus näkyi, mutta jotenkin se ei vain kolahtanut.

Kauimpana kuolemasta kertoo suomalaisesta Paulista, entisestä kehitysyhteistyötyöntekijästä, joka palaa eteläiseen Afrikkaan (myös lapsuutensa maahan) odottamaan kuolemaa, ja afrikkalaisesta (maa on romaanissa nimetön) Estheristä, köyhän kylän tytöstä, joka on päässyt kouluun ja yliopistoon ja yrittää nyt parantaa maansa asukkaiden oloja ja elämää.

Lukijan tehtävänä on hahmottaa kokonaisuus näiden kahden kertojan kautta. Heidän tarinansa lähestyvät toisiaan spiraalimaisesti, hitaasti, ennakoiden, kunnes lopulta risteävät kipeästikin.

Paulissa joskus asustanut idealisti on kuollut hyvää tarkoittavan kehitysavun epätoivoisuuteen prostituution, väkivallan ja hyväksikäytön keskellä ja osanakin. Avioliitto on kariutunut ja pojasta tullut skinhead. Paul ei tiedä, miksi jatkaisi elämistä.

Illuusionsa on kadottanut myös Esther, joka silti tekee kaikkensa auttaakseen maataan kohti parempaa tulevaisuutta, ja erityisesti lapsia, jotta heille ei kävisi niin kuin hänen kauniille sielunsisarelleen Bessylle, joka pakeni setänsä vuodekumppanuutta ja katosi. Orpokodista Esther ottaa hoiviinsa Susan-nimisen pikkutytön; voidakseen auttaa edes jotakuta, vähän.

Hirvosen teksti on tiheää ja painavaa, mutta samalla lauseissa on myös herkkyyttä. Romaanissa on valtavasti sekä kauneutta että rumuutta, sekä hyvää että pahaa. Kuolema on alati läsnä. Niin kuin väkivalta, nälkä, pelko ja sairauskin. Lapsia kuolee. He imppaavat liimaa jaksaakseen myydä itseään. Afrikan lapset eivät itke tai valita.

Elämä on julmaa ja epäoikeudenmukaista. Silti jossain pilkahtelee myös toivo. Toivo paremmasta huomisesta. Joskus. Joillekin. Ehkä tässäkin maassa.

Nobelistin lapsuus ja nuoruus

Doris Lessingin muistelmien ensimmäinen osa Ihon alla : omaelämäkerran ensimmäinen osa 1919-1949 (Otava, 2008) on mielenkiintoista ja kiehtovaa luettavaa erityisesti alkupuolellaan, jossa Lessing kirjoittaa varhaislapsuudestaan Persiassa sekä leikki- ja kouluiästään Britannian silloissessa siirtomaassa Etelä-Rhodesiassa.

Doris – Tigger – oli kapinallinen lapsi; sopeutuvaisen veljensä vastakohta. Lessing kuvaa hienosti ja viisaasti sekä omaa lapsuuttaan että lapsuutta yleensä; erityisen mieleenpainuvia ovat kuvaukset lapsen tavasta kokea aika – jokainen päivä kestää ikuisuuden – ja keinoista ymmärtää aikuisten tekoja – luostarikoulun kummallisuudet –  ja ajatusmaailmaa.

Jälkipuoliskolla muistelmiin ilmaantuu paikoin lievää puisevuutta, vaikkei tulevan kirjailijan nuoruusvuosista tapahtumia puutu: pari kumppanuusavioliittoa, muutama romanssi, kolme lasta (joista kaksi nuori äiti jättää isän hoiviin), paljon poliittista puhetta ja vähän poliittista toimintaa, kuolemansairas isä, elämäänsä pettynyt äiti, taustalla siirtomaatodellisuus mustine palvelijoineen ja epätasa-arvoineen.

Lessingin elämää taustoittaa myös kaksi maailmansotaa: ensimmäinen vaurioitti hänen vanhempiensa sukupolven, toinen hänen omansa. Lessing viittaa tekstissään usein kaunokirjalliseen tuotantoonsa: tästä elämänvaiheesta kumpusi se-ja-se teos, sen-ja-sen kirjan tietyn henkilön innoitti tämä todellinen ihminen.

Tilitys on kiehtovaa niin yksilötasolla kuin maailmanhistoriallisesti, joten jään mielenkiinnolla odottamaan toisen osan ilmestymistä suomeksi; siinä kirjailijanalku on juuri muuttanut Lontoseen.