Canthin ja Hurmeen Agnes

Kuopiolaiset Agnes ja Liisi ovat lapsuudenystäviä, parhaimpia ja läheisiä mitä olla voi. Erottamattomia.

Nuorena Agnes kuitenkin muuttaa Helsinkiin ja pian kirjeenvaihto tyrehtyy. Hän asuu jo Pietarissa, kun saapuu yllättäen maalaiskaupunkiin kesäjuhlien aikaan. Jo lapsena Agnes hurmasi kauneudellaan kaikki eikä sen suhteen ole mikään muuttunut. Vain Liisi huomaa, ettei Agnes taida enää olla sisältä kaunis.

Emme kuulleet moneen vuoteen Agnesista mitään. Olimme lopettaneet koulun, olimme hajaantuneet sinne, tänne. Muutamia harvoja oli enää jäljellä entisessä koulukaupungissa.

Liisi(t), Agnes, Antti, Köpi ja Veikko Kallavedellä. Kuva: Karri Lämpsä.

Viisi vuotta olin ollut naimisissa. Minulla oli kolme pientä lasta, niiden hoidossa kului aikani, etten maailmasta juuri mitään tietänyt. Entisiä koulutoveria en häitteni jälkeen enää ollut tavannut.

Ystävyyttä on hankala lämmitellä, kun toinen on kopea ja kaikkea suomalaiskansallista ylenkatsova maailmannainen ja toinen kolmen pikkulapsen äiti, joka ei ole luopunut koulutyttöaikojen ihanteista. Sitten kuvaan astuu mustasukkaisuus, kun jopa vakavamielinen Antti-puoliso häikäistyy Agnesin loistosta.

Liisi, Liisi 2, Antti. Kuva: Karri Lämpsä.

Hänessä oli elämää, mielen intoa, tunteita ja hän herätti niitä muissa ympärillään. Ei osannut kukaan ylläpitää niin säkenöitsevää keskustelua kuin hän. Jäykät, tahmeat luonteet sulivat hänen läheisyydessäänkin, iloisuus syttyi riipasi mukaansa vakavimmatkin ja vapautti heidät huomaamattaan tavallisista konventionin siteistä. Näin vanhojen harmaapäidenkin lämpenevän ja loistavan mieltymyksestä.

Juha Hurmeen sovittamana Minna Canthin teksti elää saman aikaan omassa ajassaan ja tässä ajassa. Teatterissa Agnes kurkottaa 1890-luvulta 2020-luvulle ja osoittaa Canthin kirjoittamien henkilöiden ja kuvaamien ihmissuhteiden ajattomuuden, ikuisuuden.

Näyttelijät, joista suurin osa on vierailijoita, ovat taitavia ja monipuolisia, sillä esityksessä on paitsi sekä kipakkaa että jutustelevaa dialogia ja pitkiäkin monologeja, myös laulua ja tanssia – sekä ammuntaa: nuorina tyttöinä Liisi ja Agnes ystävineen pääsevät nimittäin maalle ja silloin kaikki näyttelijät saavat osoittaa kykynsä lehmien rooleissa. Liisin pidemmät monologit, sisäisen äänen puhe, on ratkaistu yllättävän toimivasti Liisi 2:n avulla.

Lavastus on yksinkertaisuudessaan toimiva ja lavan keskellä trampoliini toimii monena luontevasti ja myös hauskasti. Puvustus on viitteellisesti kirjoitusaikainen.

Esitys on raikas, koskettava, hauska, viihdyttävä ja syvällinen. Valloittava.

”Hän nauroi, heitti päätään taakse, nojautui kyynärspäillään takana olevan tuolin karmiin ja antoi minulle taaskin ylimielisen, vaativan katseen.” Kuva: Karri Lämpsä

Ohjaus ja sovitus: Juha Hurme. Käsikirjoituksen raaka-aineet: Minna Canth (Agnes, Ystävykset, Hanna). Lavastus: Sari Paljakka. Pukusuunnittelu: Sari Paljakka ja Taina Natunen. Valosuunnittelu: Juha Westman. Äänisuunnittelu: Kati Koslonen. Laulujen sävellys ja sovitus: Mika Paasivaara. Rooleissa: Roosa Söderholm (Agnes), Emma Castrén (Liisi), Oliver Kollberg (Liisi 2, Emäntä, Pikku-Antti), Verneri Lilja (Antti Reijola, Villiam Korner, Anna Sohvi), Annukka Blomberg (Sohvi, Aino, Veikko), Seija Pitkänen (Olga, Lyyli, Köpi, Rouva Hartman).

Näytelmän ensi-ilta oli Kuopion kaupunginteatterin Maria-näyttämöllä 3.9.2021 klo 19.15. Katsoin päivänäytöksen 30.10.2021. Teatterille kiitokset lipusta ja kuvista.

Naistenvikko 2021: Agnes

Luen ihan liian harvoin lasten- ja nuortenkirjallisuutta, sillä lähes aina lukukokemukseni siitä on erittäin myönteinen. Näin myös Tuutikki Tolosen romaanin Agnes ja unien avain (WSOY, 2020; kuvittanut Kati Vuorento; 183 sivua) kohdalla.

Kouluikäinen Agnes muuttaa toimittajaäitinsä kanssa Harmala-nimiseen pikkukaupunkiin, jonka hautausmaalla kävellessään hän löytää päivän ikäisenä vuonna 1938 kuolleen Agnes Margarethan hautakiven ja huomaa etunimen lisäksi tämän syntymäpäivän samaksi kuin omansa.

Yöllä Agnes näkee unessa vanhan huvilan puutarhan ja siellä tapahtuvat unet alkavat toistua. Huvila löytyy Harmalasta, kun Agnes tutustuu äitinsä esimiehen poikaan, jota kutsutaan Pullaksi. Yhdessä he alkavat selvittää Agnes-vauvan, aution huvilan ja unessa nähdyn avaimen yhteyksiä.

Agnes ja unien avain on on dekkarinomainen lasten seikkailuromaani, joka tempaisee mukaan yhtäältä realistiseen ja toisaalta mystiseen maailmaansa. Mustavalkoinen piirroskuvitus tukee taiten kirjoitettua tarinaa hienosti.

Romaani sai Lasten Luku-Varkaus-palkinnon. Lapsiraadin kuuden finaalikirjan joukosta valitsema kirjallisuuspalkinto jaettiin jo 21. kerran. Agnesin seikkailut jatkuvat tänä vuonna ilmestyneessä kirjassa Agnes ja huvilan salaisuus.

Tuijata

Ajatonta novellistiikkaa

Ihmisen kuvia (Gummerus, 2019; toimittanut Minna Maijala; 299 sivua) on kokoelma Minna Canthin novelleja. Canthin novellit kuvaavat ihmisten arkea ja ihmissuhteita sekä asenteita ja ennakkoluuloja.

Kokoelmassa on yhdeksän novellia vuosilta 1987-1895 ja mukana on aiemmin julkaisematon, käsikirjoituksena löytynyt ja ajoittamaton Hullu-suutari. Sen voi kuvitella jääneen julkaisematta ajankohtanaan suorastaan anarkistisena. Onhan ennenkuulumatonta, että suutari Jeesuksen opetuksiin vedoten tekee varakkaan perheen nurkissa paljasjaloin kituvalle vanhukselle kengät nahasta, joka on tarkoitettu perheen lasten tieskuinkamonensiin kenkiin. Olisiko täysin ymmärretty novellin ironista kertojanääntäkään?

Eiköhän siinä erehdyksessä ole yksi kristitty syntynyt kristittyyn maahan?…

Naturalistisessa — tai inhorealistisessa, kuten oli tapana moittia — Kuoleva lapsi -novellissa (1887) on kaiken kurjuuden kuvauksessa upeaa toistoon perustuvaa runollisuutta.

Hiljainen ja kirkas oli talviyö.

Epäluulo (1891) on aluksi humoristinen ja lopulta traaginen kertomus, jossa on montakin viestiä — yhtenä kenties se, mihin puhumattomuus ja toisen ymmärtämättömäksi tuomitseminen voi äärimmillään johtaa.

…mutta Herman ei antaantunut selityksiin. Sanoi vain joko: eihän minua mikään vaivaa, taikka: elä ole utelias, mitäpä sinä sillä tiedolla teet, et sinä niitä seikkoja kuitenkaan ymmärrä j.n.e.

Lääkäri-novellissa (1891-92) on melkein yllättävää nykyaikaisuutta, jossa lääkäri edustaa modernia ajattelua, kenties myös medikalisaatiota, ja pappi vanhanaikaisuutta ja jyrkkää vanhakantaisuutta.

”Sinä arvelet, että lääkärin pitäisi antaa lausuntonsa joka ikisestä rikollisesta, ennenkuin hänet tuomitaan?”
”Niin, kyllä se on minun mielipiteeni.”

Kauppias Roller (1887), Missä onni? (1895) ja Eräänä sunnuntaina (1888) kertovat omilla tavoillaan masennuksesta.

Novellit on julkaistu alkuperäisessä kieliasussaan, mutta ne ovat silti helppolukuisia. Hiviö-sanan (iho) merkityskin onneksi selviää asiayhteyksistä. Jotkin sanat kirjoitettiin silloin toisin kuin nyt, ja välimerkityskin haki vielä muotojaan.

Ainakin kokoelman pisimmästä novellista Agnes on kuitenkin julkaistu myös maksuton selkomukaelma, jos vanhanaikaisen kielen lukeminen tuntuu hankalalta. Agnes on melkein pienoisromaani, joka kirkastaa ja laventaa Canthin kirjailijakuvaa, joka usein yritetään ahtaa pelkästään vähäosaisten puolestapuhujan rooliin. Tämä novelli on psykologisesti tarkkaa naiskuvaa naisten ystävyydestä ja sen muuttumisesta, mustasukkaisuudesta sekä naisen roolin ahtaudesta ja muutospaineesta kirjoitusajankohtanaan.

– Tuommoiset katsantotavat eivät sovellu pohjoismaiden naisille — eivätkä ne ikinä meitä onnellisiksi tekisi.

Myös novellissa Ystävykset (1890) käsitellään naisten ystävyyttä.

Vaikka kieli on hieman vanhanaikaista ja yhteiskunta kovin toisenlainen kuin nyt, on tämän hienon kokoelman novellien teemoissa ajattomuutta ja melkein kuin viestejä omaan aikaamme. Canth elää.