Saako näin tehdä?

Samuel Bjørkin (oik. Frode Sander Øien) jännitysromaani Minä matkustan yksin (Otava, 2016; Det henger en engel alene i skogen, 2013; suomentanut Päivi Kivelä; 428 sivua) on osa rikoskirjallisuuden pontevaa nykyilmiötä, jossa uhrit ovat lapsia. Ilmiö ei varsinaisesti houkuttele, mutten dekkarifanina siitä kokonaan kieltäydykään — vain niistä, joiden uskon aiheuttavan lähinnä ahdistusta ja pahoja unia.

Tässä norjalaisessa romaanissa lapsiuhreja eivät ole vain ne kuusivuotiaat pikkutytöt, jotka löydetään nukenvaatteiden kopioihin puettuina roikkumassa metsästä, vaan myös ne pienet pojat, joista vanhemmat eivät piittaa, ja joista isompi siksi kantaa vastuun nuoremmasta, ja se aikuislapsi, joka luulee löytäneensä kodin kummallisesta uskonlahkosta.

Teos edustaa jo jonkin aikaa muodissa ollutta nordic noir -lajityyppiä, jossa päähenkilöpoliisit ovat omituisia ja/tai salaperäisiä, usein myös ylikyvykkäitä, ja heidän tutkimansa rikokset todella epätavallisia ja hankalia. Se tekeekin niistä fiktiota, sillä arkielämän rikokset ovat yleensä tympeän arkisia.

Päähenkilöitä on kaksi: kokenut miespoliisi Holger Munch, joka on absolutisti, ja huippukyvykäs mutta itsetuhoinen nuori nainen Mia Krüger, jolla on alkoholiongelma. Selvitettävänä on sarja lapsenmurhia, joiden tekijä ei ole tyhmä, vaan peittää jälkensä ovelasti ja huijaa poliiseja taitavasti. Juonta on turha sen enempää paljastaa, mutta alun lievän hitauden jälkeen tarina etenee joutuisasti useampaa eri linjaa pitkin jännityksen tiivistyessä asiaankuuluvasti.

Välillä lapsiasiassa mennään melkein paatoksellisuuden puolelle eivätkä kaikki juonenkäänteet ole järin uskottavia, mutta silti tämä kuuluu niihin jännäreihin, joita on vaikea jättää kesken yöunien ja työpäivän ajaksi. Siis koukuttava. Jollain keinoilla, joita en osaa tämän tarkemmin analysoida, kirjailija kuitenkin pitää henkilönsä ja tarinansa sen verran etäällä, etteivät tunteet päässeet lukiessa niin pintaan tai valloilleen, että olisin menettänyt yöuneni tai nähnyt painajaisia.

Saako näin siis tehdä? Viihdyttää tällaisella lajityypillä siihen malliin, että haluan kyllä jatko-osankin lukea. Näköjään saa.

 

 

Mainokset

Ahneus

Ruotsalaisten Nuri Kinon ja Jenny Nordbergin Hyväntekijät (Gummerus, 2009) on romaani hyväntekeväisyyden varjolla tehdyistä rikoksista, joiden ainoana motiivina on suunnaton ahneus.

Kirjan päähenkilö Ninos Melke Mire, assyrialaissyntyinen monialayrittäjä, saa vahingossa vihjeen, että kierrätysvaateketju BHH huijaa hyväuskoisia vaatelahjoittajia ja vapaaehtoistyöntekijöitään.

Ninos kokee hyväntekeväisyydellä huijaamisen hyvin epäoikeudenmukaisena ja keinottelee itsensä toimittajaharjoittelijaksi voidakseen tutkia asiaa syvemmältä ja saadakseen sen julkisuuteen. Entisen lahkolaisen Ingridin, toimittaja Emilin sekä ystäviensä ja sukulaistensa avulla Ninos pääsee maailmanlaajuisen talousrikollisuuden jäljille. Toimintaa ohjailee uskonlahko, joka ei kaihda mitään keinoja kavaltaakseen tuotot yksivaltaisen johtajansa käyttöön. Hyväuskoisia vapaaehtoistyöntekijöitä aivopestään ja riistetään, mutta Ruotsin viranomaiset ovat voimattomia tai välinpitämättömiä, eikä mediaakaan juuri kiinnosta.

Romaani on lukemisen arvoinen sekä aiheensa ja juonikuvioidensa että kiinnostavan päähenkilönsä vuoksi. Melko laaja ja koukeroinen se kuitenkin on; pieni tiivistäminen olisi tehnyt tarinasta sujuvamman ja vakuuttavamman. Vauhdikuutta ja juonikoukeroita romaanista ei puutu.

Hyväntekijöiden taustalla on todellisia tapahtumia. Nuri Kino oli vuonna 2011 paljastamassa tanskalaisen lahkon kavaltavan UFF-vaateketjun tuottoja.