Nobel-palkitun Olga Tokarczukin romaanissa Aja aurasi vainajain luitten yli (Otava, 2020; Prowadź swój pług przez kości umarłych, 2009; suomentanut Tapani Kärkkäinen; 255 sivua) eletään puolalaisessa kyläpahasessa lähellä Tsekin rajaa.
Minäkertoja Janina, entinen siltainsinööri ja englanninopettaja, huolehtii talvisin kesänaapuredensa asunnoista ja uppoutuu astrologiaan, kääntää nuoren ystävänsä kanssa William Blaken runoja ja seuraa eläinten elämää ympärillään.
– Meillä on maailmankatsomus, niillä on maailmanaistimus. Ymmärrätkö?
Kun Janinan naapuri kuolee, hän yrittää tunkeutua mukaan rikostutkintaan. Pian ruumiita löytyy enemmänkin, kaikki metsästysseuran porukkaa. Ruumiiden löytöpaikoilla on runsaasti metsäkauriiden jälkiä. Ovatko eläimet käyneet surmapaikoilla kuoleman jälkeen vai ryhtyneet kostotoimiin?
Nyt tajusin, miksi passitorneja, jotka muuten muistuttavat keskitysleirien vartiotorneja, kutsutaan täälläpäin saarnastuoleiksi. Saarnastuolissa ihminen asettuu toisten Olentojen yläpuolelle ja antaa itselleen oikeuden päättää niiden elämästä ja kuolemasta.
Ominaiseen tapaansa kirjailija yhdistelee realistista kerrontaa ja fantasiaa, viljelee vinksahtanutta huumoria, sovittelee arkielämäkuvauksen, kuten vaikkapa ruokaostosten tai räystään korjaamisen, kanssa samaan pakettiin faabeleita ja horoskokooppeja sekä uskontokritiikkiä ja eläinaktivismia.
Romaani on hauska ja hurja, jonkinlainen dekkariparodia, jopa eräänlainen ekotrilleri, mutta tämä naapureitaan tarkkaileva ja heistä heitä itseään ennemmän tietävä neitimarple osoittautuu lopulta aivan omanlaisekseen tapaukseksi.
Tappamisen ylistäminen on pahuutta. Niin yksinkertaista se on.
Tuulevin lukublogi 