Oravissa on oma laki

Tuire Malmstedtin esikoisdekkari Pimeä jää (Myllylahti, 2018; 352 sivua) on jännittävä ja vauhdikas, jossain määrin epäuskottava, rikosromaani. Päähenkilö Isa Karos on poliisi, joka joutuu melko epävakaassa mielentilassa tutkimaan sarjaa lapsenmurhia, jotka tapahtuvat Oravin kylässä Savonlinnassa. Otsikkoni viittaa vanhaan sanontaan. Parina Isalla on Niiles Aarnikoski, jolla myös on omat ongelmansa. Positiivista on se, etteivät poliisien haasteet liity alkoholiin tai salasuhteisiin, vaan perhetragedioihin.

Nykyaikaan sijoittuvan poliisitutkinnan lomaan sijoittuu kahdelle muulle aikatasolle sijoitettuja kohtauksia. 1880-luvun Alaskassa tlingit-intiaanipoika Naalnish elää pelottavaa lapsuutta. 1940-50-lukujen Suomessa Kalevi-pojalla on kova kohtalo Naarajärvellä. Arvaahan sen, että kaikki liittyy kaikkeen.

Tartuin tähän karmeasta aiheestaan huolimatta sinänsä viihdyttävään dekkariin lähinnä kotiseuturakkaudesta. Siinä on aina riskinsä. Vaikka tempauduin mukaan kiehtovaan tarinaan, jouduin lukiessani tilaan, jossa asiavirheet hyppivät silmille. Valitettavasti niitä kertyi.

Toisin kuin kirjailija uskottelee — ”Vielä kun enemmän tekevät näitä kuntaliitoksia, niin kohtahan tässä ollaan Kemijärvenkin kanssa samaa kuntaa. En olisi ikinä lapsena uskonut, että Oravi kuuluisi jonain päivänä Savonlinnaan.” — kirjan rikosten tapahtumapaikka, Oravi-niminen viehättävä kylä, on kuulunut Savonlinnaan käytännössä aina, toki Sääminkiin siihen saakka, kun tuon kunnan pääosa liitettiin kaupunkiin vuonna 1973.

Kirjailija laittaa Niileksen sanomaan — ”Tarvitsemme teidän lupanne ruumiinavaukseen.” — mutta oikeuslääketieteelliseen kuolemansyyn selvittämiseen, johon tarvittaessa sisältyy oikeuslääketieteellinen ruumiinavaus, ei tarvita omaisten suostumusta.

Isa on kieltämättä hieman sekaisin, mutta kannattaako silti antaa sellaista kuvaa, että poliisit Suomessa säilyttelevät ”kotiaseitaan” yöpöydän laatikoissa? ”Tarvitsisin aseeni. Työaseeni oli asemalla, kotiaseeni yöpöydän laatikossa. Miksi ihmeessä pidin asettani yläkerrassa yöpöydän laatikossa? Huoneessa, jossae en edes ikinä nuku? Aiheellinen kysymys. Poliisi tietänee paremmin kuin hyvin, että jos ampuma-asetta säilytetään luvanhaltijan vakituisessa asunnossa, se on säilytettävä turvakaapissa, lukitussa paikassa tai muuten lukittuna siten, että ampuma-ase tai aseen osa ei ole helposti anastettavissa tai otettavissa luvattomasti käyttöön. Ei kuulosta yöpöydän laatikolta.

Kummastusta herättää myös Tappuvirran lossikuski(e)n keksitty loivaliikkeisyys. Melkein loukkaannuin ammattikunnan puolesta. En ole koskaan matkustanut lossilla, jonka kuljettaja olisi käyttäytynyt romaanin Lossi-Lötjösen tavoin.

Vähän erilainen fiktion ja faktan yhtymäkohta on se, että käytetään oikeita yritysten nimiä, mutta keksitään niille omistajat. Oraviin olisi voinut ehkä sijoittaa keksityn ravintolan keksittyine omistajineen eikä laittaa keksittyä omistajaa oikeasti olemassaolevalle yritykselle. Pohdin myös sellaista, kannattaako hyvin harvinaista sukunimeä — nykyisenä nimenä 39 henkilöllä, joista 23 naispuolisia, vuonna 2018 — antaa kirjan henkilölle, etenkään 10-vuotiaalle murhatulle tytölle. Toivottavasti etunimi-sukunimi-yhdistelmä ei sentään ole käytössä. Kovin kummallista on myös se, ettei aikuinen — ilmeisesti naimissa oleva, poliisikoulunkin käynyt — ihminen ole missään vaiheessa mistään rekisteristä tai virkatodistuksesta nähnyt omaa alkuperäistä nimeään. Sitäkin mietin, voiko hevosen nimeäminen Savonlinnan seurakunnan varsin harvinaisnimisen kirkkoherran mukaan olla sattumaa.

Ja niin, syksyn lehdet tuskin vielä ovat varisseet elokuun alussa, jolloin Oopperajuhlat päättyvät. Toki kaupunki silloin muuttuu jälleen hiljaiseksi pikkukaupungiksi kansallisen ja kansainvälisen huippusesongin jälkeen.

Fiktio on mielikuvitusta, mutta kun kirjoittaa realistista poliisiromaania, pitää mielestäni tarkistaa faktat.

Kolme erilaista jännäriä lapsista

Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -dekkari Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016; I Am Half-Sick of Shadows, 2011; suomentanut Maija Heikinheimo; 317 sivua) ei mielestäni ole yhtä valloittava kuin aiemmat sarjan teokset. (Katso mitä kirjoitin toisesta ja kolmannesta osasta.) Vaikuttaa siltä, että pikkuvanhan 11-vuotiaan kemistin salapoliisihommelit 1950-luvun englantilaiskylässä alkavat toistaa itseään liikaa, vaikka juoni onkin näppärästi punottu.

Aivan toisenlaisen brittitytön kohtasin Rosamund Luptonin huimassa arktisessa jännärissä Hiljaisuuteen hävinneet (Gummerus, 2016; The Quality of Silence, 2015; suomentanut Outi Järvinen; 326 sivua), jossa kuuro 10-vuotias Ruby matkaa äitinsä kanssa rekalla Alaskan halki etsimään Rubyn isää, joka on luontokuvaaja. Hänet on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä, joka on palanut maan tasalle. Lupton kuvaa hienosti kuuron lapsen havaintoja ja elämää, mutta näkökulma on myös äidin. Jännitys on tiivistä monista epäuskottavuuksista huolimatta.

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaanissa Kivisydän (Otava, 2016; Stenhjärtat, 2012;suomentanut Anja Meripirtti; 412 sivua) lapsi on pääosassa toisella tavalla, uhrina. Vain kuusikuinen Gloria tuodaan lastensairaalan päivystykseen henkihieverissä ja hänellä todetaan vakava aivovamma. Vauvaa on ilmeisesti ravisteltu rajusti. Hyvintoimeentulevan perheen vanhempien välit vaikuttavat hieman oudoilta ja Glorian veljet jotenkin säikyiltä. Isoäidit antavat perheestä ristiriitaisia lausuntoja eikä lapsenvahtina usein ollutta tyttöä tavoiteta. Kuka vauvaa riepotteli? Kerran aloitettuani en voinut jättää lukemista kesken. Niin tenhoavasti voi kirjoittaa näin hirvittävästä väkivallasta, joka on yleisempää kuin tiedetään, sillä aina ravisteltu vauva ei päädy sairaalaan.