Juurettomat

Naïma on löytänyt valokopioita Bouches-du-Rhônen prefektin kirjeistä, joissa Jouquesin leiristä puhutaan nimellä Logis d’Anne. … Kylä perustettiin vuonna 1948 Durance-joen ja maantien 96 läheisyyteen Provencen kanavaa kaivaneita työläisiä varten. Harkeja sinne sijoitettiin vuodesta 1963 alkaen. Myös Logis d’Annen sanottiin olevan vain väliaikaisratkaisu – se suljettiin kuitenkin vasta vuonna 1988.

Alice Zeniterin Unohtamisen taito (Otava, 2019; L’art de perdre, 2017; suomentanut Taina Helkamo; 575 sivua) on sukuromaani, historiallinen romaani, kehitysromaani, siirtolaisromaani ja vielä jotakin muuta. Melkein hävettää myöntää, miten paljon myös opin. En ennen tämän lukemista ollut muista edes kuulleeni sanoja harki ja kabyyli.

Monte Cassino. Voihkintaa kuudella tai seitsemällä eri kielellä. Viesti on kuitenkin aina sama. Pelottaa, pelottaa. En halua kuolla.
Monte Cassinon neljän taistelun aikana siirtomaa-armeijan miehet lähetettiin eturintamaan: Ranskan puolesta taistelivat marokkolaiset, tunisialaiset ja algerialaiset, englantilaisten taas intialaiset ja uusseelantilaiset. Heistä koostui se kaatuneiden ja loukkaantuneiden joukko, jonka ansiosta liittoutuneet saattoivat menettää vuoristossa viisikymmentätuhatta miestä.

Unohtamisen taito koostuu kolmesta osasta ja kertoo kolmesta Algerian kabyylisuvun sukupolvesta yhden henkilön kautta. Vuoristokylän oliivinviljelijä Ali joutuu pakenemaan Algeriasta vuonna 1962, koska palveli toisessa maailmansodassa Ranskan armeijassa.

Hänen poikansa Hamid tekee kaikkensa sopeutuakseen ranskalaiseen yhteiskuntaan ja avioituu ranskattaren kanssa. Hänen tyttärensä eivät opi häneltä sen enempää arabiaa kuin kabyyliakaan, joten isoäitinsä kanssa he eivät voi jutella kuin joistain käytännön asioista; yhteisiä sanoja menneisyydestä ei ole.

Hamid ei vielä tiedä, että hänellä on onnea, mutta ymmärtää sen myöhemmin. Hänen perheensä on yksi viimeisiä Le Pont-Féroniin tulleista, ja lähiötalojen viereinen koulu oli jo täynnä… Aivan kuten Jouquesissa, myös siellä opettajat olivat luopuneet ajatuksesta seurata minkäänlaista opetussuunnitelmaa näiden lukutaidottomien lasten kanssa, joita eivät ymmärrä. Keskustassa sijaitsevassa koulussa on kuitenkin liikaa ”oikeita” ranskalaisia… koska koulussa on vain kolme oppilasta Le Pont-Féronista, opettaja ei pelkää heitä. Hänestä he ovat urheita: eivät yritäkään päästä helpolla.

Tyttäristä Naïma päätyy tutkimaan Algerian ja harkien tarinaa kirjojen, filmien ja dokumenttien kautta, koska edelliset sukupolvet ovat vaienneet ja tehneet kaikkensa unohtaakseen.

Toisinaan Naïma listaa jonkinlaisena harjoituksena ennen nukahtamista ne pelot, jotka ovat hänen omiaan, ja ne, jotka hän on perinyt. Isältään perimiinsä hän luokittelee seuraavat:
– pelkään tekeväni kielioppivirheitä
– pelkään kertoa ihmisille etu- ja sukunimeni, etenkin jos he ovat yli seitsemänkymmentävuotiaita
– pelkään, että minulta kysytään, minä vuonna perheeni tuli Ranskaan
– pelkään, että minut liitetään terroristeihin.

Ranskan ja Algerian suhde on enemmän kuin monimutkainen, mutta niin ovat myös algerialaissyntyisten ja heidän lastensa ja lastenlastensa suhteet suvun taustaan, omaan kieleen ja kulttuuriin, uuteen kotimaahan. Yhden algerialaisen suvun kautta Zeniter kertoo samalla valtavan paljon Algerian ja Ranskan historiasta ja vaikeasta suhteesta sekä yleisemmin kolonialismin hirvittävästä perinnöstä.

Se, että jokin mitä hänen isoisänsä tai isosetänsä teki viisikymmentä vuotta sitten vaikuttaisi yhä häneen, tuntuu hänestä täysin absurdilta – mutta hän alkaa vasta ymmärtää, miten tiukassa viha on, hän ei ole varma mistään, joten hän etsii itsepäisesti harkien lapsia tai lapsenlapsia koskevia tapauksia selvittääkseen, kuinka monen sukupolven taakse häväistys jatkuu.

Romaani ei yleissivistävyydestään huolimatta ole lainkaan luennoiva, vaan erittäin sujuva, mielenkiintoinen ja mieleenpainuva.

Vilkaisepa muuten kartasta, miten valtava maa Algeria on!

Melkoinen matka

Jos vertaa nykypäivän moottoripyörämatkailua siihen, millaista se oli heti toisen maailmansodan jälkeen, puhuu melkein eri asiasta. Tiet ja pyörät, vaatteet ja varusteet, rajanylitys-, tulli- ja viisumimuodollisuudet, valuutat, kielitaidot ja -taidottomuudet, sodanjälkeisen Euroopan poliittinen ja taloudellinen tilanne – kaikki oli toisin vuonna 1950.

Silti myös silloin oli olemassa sellaisia ihmisiä kuin Jorma Riutta ja kaverinsa Olli, jotka matkustivat touko-elokuussa 1950 läpi sodasta yhä toipumassa olevan Euroopan Afrikan pohjoisrannikolle ja takaisin 350-kuutioisella Jawalla. Vähin varoin liikkeelle lähteneiden nuorukaisten reissu sujui yöpyen enimmäkseen teltassa teiden varsilla ilman patjoja ja makuupusseja (aluksi ilman peittoakin), useimmiten puroissa peseytyen, pääasiassa leipää ja säilykelihaa einehtien, hiihtoasuissaan ja monoissaan monin paikoin uteliaisuutta ja hilpeyttä heärättäen. Tästä matkasta kertoo Riutan omakustanne Moottoripyörä Jawalla läpi tuhotun Euroopan Pohjois-Afrikkaan (2000).

Kotikutoisen oloinen painate vilisee kirjoitusvirheitä, mutta on muuten yllättävän sujuvaa luettavaa. Vaikutuksen tekee silti ilman muuta sisältö eikä tyyli, sillä kyseessä on autenttinen dokumentti seikkailusta, joka tuntuu sitä uskomattomammalta mitä lakonisemmin se kuvataan.

Kirjoittaja ei paisuttele yhtäkään vastoinkäymistä, muttei kyllä riemuakaan; matkailaisten tunteet saa halutessaan tulkita rivien välistä. Vaativiakin nämä halpamatkailijat osaavat köyhyydessään olla: ei heihin tee vaikutusta läheskään jokainen kauniiksi kehuttu seutu tai upeaksi ylistetty maisema, puhumattakaan siitä, miten nirsoja he ovat naiskauneuden suhteen. Osaavat he myös vaatia palvelua ja vastinetta vähille rahoilleen, samoin kuin hyödyntää ystävällisten ihmisten avuliaisuutta. Melkoisista ennakkoluuloistaan huolimatta he oppivat kuin huomaamatta matkallaan suvaitsevaisuutta eri kulttuureja kohtaan.