Pöllöpoika

kansikuva

Luettuani Samuel Bjørkin ensimmäisen dekkarin halusin lukea jatkoa Holger Munchin ja Mia Krügerin tutkimuksille. Luin siis Yölinnun (Otava, 2017; Uglen, 2015, suomentanut Päivi Kivelä; 398 sivua) ja olen sen suhteen ristiriitaisissa tunnelmissa. Jännittävähän se oli, vaikka olinkin melko varma syyllisestä melko aikaisin. Oli käännettävä sivuja nopeaan tahtiin, jotta saisin tietää, olenko oikeassa ja miten hänet napataan.

Tarina alkaa vuoteen 1972 sijoittuvalla epilogilla, joka lyhyesti selittää nykyajan tapahtumien alkupisteen, vaikka poliisi saakin tietää siitä vasta ihan lopussa. Sitten seuraa kohtaus seitsenvuotiaasta tytöstä, joka löytää veljensä pöllöhahmoisena vajasta. Tämän jälkeen kasvibiologi löytää maastosta teinitytön ruumiin, joka vaikuttaa rituaalimurhan uhrilta. Tästä päästään nopeasti rikostutkinnan pariin.

Sen väleissä Mia Krüger tuskailee ahdistuksessaan, Holger Munch suree yhä ajat sitten päättynyttä avioliittoaan, Munchin aikuinen Miriam-tytär hakee jännitystä elämäänsä, koko ajan pyöräilykypärää käyttävä mies näyttää poliiseille valokuvia ja kerrotaan myös yksinäisen lapsuuden kokeneen mutta huippulahjakkaan pojan tarina. Kuten aiemminkin Bjørk onnistuu kirjoittamaan kamaluuksista ilman, että ne menevät ihon alle. Mietin jälleen sitä, saako näin tehdä, eli onko oikein viihdyttää pahuuden kuvaamisella.

Minua ei haittaisi ollenkaan, jos rikostutkijoilla olisi vähemmän ongelmia. Onko Mian pakko olla itsetuhoinen, Holgerin välttämätöntä jatkaa menneisyyden haikailua ja Curryn kärvistellä pelikoukussa? Ja miksi Munchin perhe piti taas sekoittaa juttuun? Valituksista huolimatta oivaa jännitystä.

Mainokset

Radan varressa tapahtuu

kansikuva

Nainen junassa (Otava, 2015; The Girl on the Train, 2015; suomentanut Oona Timonen) on englantilaisen Paula Hawkinsin menestysesikoisteos. Nykymaailmassa on oikeastaan outoa, että romaani, jonka kaikki henkilöt ovat hieman epämiellyttäviä — tai oikeastaan aika tavanomaisia ihmisiä, sellaisia, joita maailmassa enimmäkseen elää — on suurmenestys.

Päähenkilö Rachel, nainen junassa, on ylipainoinen alkoholisti, joka matkustaa päivittäin junalla esikaupungista Lontooseen ja takaisin uskotellakseen alivuokraemännälleen, että käy yhä töissä, sekä voidakseen seurata radanvarren elämää. Erityisesti häntä kiinnostaa kaksi taloa: se, joka oli ennen hänen kotinsa, ja toinen, jota asuttavalle nuorelle parille hän on keksinyt nimet ja elämän.

Sitten tapahtuu jotakin, mikä sekoittaa todellisuuden ja kuvitelmat, tositapahtumat ja humalaiset painajaiset.

Rachel on vain yksi kirjan kertojista ja toiset kaksi ovat vähintään yhtä epäluotettavia kertojia kuin hän. Lukiessani suhtautuminen niin Racheliin kuin muihinkin kertojiin muuttui alati. Paikoin Rachel on säälittävä, paikoin rasittava, mutta myös sympaattinen, sitkeä ja hieman kierolla tavalla oikeudenmukainen.

Myös suhtautumiseni koko kirjaan vaihteli paljon sen lukemisen ajan. Alku meni sujuvasti, puolivälissä oli suvantokohta, jossa kirja tuntui lähes tylsältä, sitten jännitys tiivistyi, kunnes arvasin niin sanotusti kupletin juonen ja siten loppu maistui taas vähän puisevalta. Kokonaisuutta ei olisi haitannut lievä tiivistäminen, vaikka teos aivan kelpo jännäriksi osoittautuikin. Kiitosta annan etenkin kerrontatavasta, johon melko simppeli perusjuoni oli omintakeisesti kiedottu, sekä kaikkea muuta kuin kiiltokuvamaisista henkilöhahmoista.

Kummallinen kirjeromaani

Mari Mörön Kuuri (WSOY, 2009) on erikoinen pieni kirjeromaani, jossa on vain toisen osapuolen kirjeet. Jonkinlainen kokonaiskuva hahmottuu hitaasti, jos ollenkaan.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoittuvassa kirjassa kirjeitä kirjoittaa Karl-nminen mies Kaisi-nimiselle naiselle, joka opiskelee sairaanhoitajaksi ja on ilmeisesti saamassa perinnön, josta kuitenkin taitaa koitua riitoja. Karl on selvästi vanhempi kuin Kaisi. Karl on (ollut?)  naimisissa ja kärsii jonkinlaisesta sotatraumasta sekä alkoholismista. Kirjeiden mukaan hän ansaitsee elantonsa kääntäjänä, mutta myös jotain hämäräperäistä on ilmassa. Teoksen nimen kuuri viittaa siihen, että Karl on ryhtynyt antabuskuurille päästäkseen eroon juomisesta. Lääke on 1940-luvulla vasta kokeiluvaiheessa ja päihderiippuvaisten vieroitushoito muutenkin lapsenkengissä.

Miten paljon kirjeiden kirjoittajaan voi luottaa? Kertooko hän totuuden tai edes osatotuuden? Kirjoittaako hän valheita? Mitkä ovat hänen tarkoitusperänsä? Onko totuus aina vain osatotuus? Millaisia kirjeitä Kaisi kirjoittaa takaisin? Miten sekaisin Karl on? Ovatko jotkin kirjeistä totuudellisempia kuin toiset?

Romaani herättää valtavasti kysymyksiä, mutta antaa vähän vastauksia. Helpolla Mörö ei lukijaa päästä, vaan antaa jokaisen lukijansa tulkita itse. Päällimmäinen tuntemus teoksen lopussa on ”höh”. Tarkemmin pohtiessa hahmottuu kuva Karlista selityskierteiden vyöhteihin takertuneena juoppona  ja Kaisista naivina tyttönä, joka ei osaa irrottautua hoitosuhteessa tavatusta miehestä. Molemmat pettävät itseään, mikäli uskovat suhteensa tulevaisuuteen.