Kaksipäinen hirviö

Sarah Crossanin Yksi (S&S, 2018; One, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 439 sivua) on romaani 16-vuotiaiden siamilaisten kaksosten, Tippin ja Gracen, elämästä. Ei niin kauan sitten heitä olisi nimitetty kaksipäiseksi hirviöksi ja, jos he olisivat jääneet henkiin, heitä olisi esitelty sirkuksessa, tai heillä olisi tehty ihmiskokeita. Vielä vähän kauemmin sitten he eivät olisi taatusti jääneet henkiin.

Siamilaisiksi kaksosiksi kutsutaan kaksosia, jotka jakavat ruumiinosia, jopa sisäelimiä, tai ovat muutoin kiinni toisissaan. Gracella ja Tippillä on yhteinen alavartalo noin vyötäröstä alaspäin. Suurin osa hyvin harvinaisista siamilaisista kaksosista syntyy nykyään kehitysmaissa, mutta Tippin ja Gracen tarina tapahtuu New Yorkin lähellä. Kehittyneissä maissa raskaus yleensä keskeytetään, koska poikkeavuudet havaitaan varhain ultraäänitutkimuksissa.

He katsovat Tippiä ja minua,
meidän ikuista yheisyyttäämme,
meitä, kirottua paria.
Kun siis sanomme heille
ettemme halua olla erossa,
herätä yksin aamuisin
ja kuluttaa päiviämme etsimällä ihmistä
jonka kanssa viettää ne,
he ajattelevat että meissä on
jotain hyvin hyvin
pahasti
vialla.

Tyttöjen isä on menettänyt työnsä ja alkanut ryypätä – vai päinvastoin? Perheeseen kuuluu myös ahkera äiti, hauska isoäiti ja pikkusisko, joka tanssii balettia. Lisäksi lääkärit ovat aina olleet olennainen osa tyttöjen elämää. Terveydenhuolto tulee kuitenkin kalliiksi, Yhdysvalloissa kun ollaan. Tippin ja Gracen elämässä tapahtuu vanhempien huonon rahatilanteen vuoksi suuri muutos, kun heidät siirretään kotikoulusta yksityislukion vapaaoppilaiksi. Tottakai heitä tuijotetaan ja kartetaankin, mutta he löytävät myös kaksi ystävää.

Tämä muutos ei pitkälle riitä, vaan perhettä uhkaa asunnon myyminen ja muutto, joten auttaakseen koko perhettä taloudellisesti Grace ja Tippi suostuvat toimittaja Carolinen pyyntöön. He ovat vuosien ajan kieltäytyneet tämän tarjoamasta julkisuudesta, mutta hHeitä ja koko perhettä saa kuvata ja haastatella. Caroline ei ole mikään törkytoimittaja, päin vastoin, mutta mielestäni tytöt myyvät yksityisyytensä ihmeen halvalla.

Sitten heidän edessään on äkkiä valtava päätös, joka muuttaa kaiken lopullisesti.

Tyyliltään Yksi on niin sanottu säeromaani. Teksti on jaettu runon tapaan. Aluksi se teki lukemisen vaikeaksi, erityisesti silloin, kun jokainen sana oli omalla rivillään ja erotettu pisteellä. Sitten totuin tyyliin, joka teki kuitenkin lukemisesta katkonaista eikä erityisen miellyttävää. En oikein päässyt perille, miksi tätä tyyliä oli käytetty, ellei se sitten viittaa siihen, että tarinaa kertoessaan Grace on jotenkin kovin hengästynyt tai niin väsynyt, ettei jaksa tuottaa kuin yhden tai korkeintaan muutaman sanan ennen kuin tarvitsee tauon.

Koska kaksossisko,
Tippi,
ei ole.
Pahin.
Kohtalo.
Maailmassa.

Aiheensa puolesta Yksi on hyvin kiinnostava ja poikkeuksellinen nuorille aikuisille suunnattu romaani, johon myös aikuisten kannattaa tarttua — tyylikeinoa säikähtämättä.

 

Kevyesti traagista

Olin ollut yksin kovin kauan. Tarvitsin rinnalleni jonkun, joka auttaisi minua pärjäämään äidin kanssa. Miksei minulla ollut ketään, joka olisi auttanut minua pärjäämään äidin kanssa? Kuka hyvänsä olisi kelvannut.

Olin jostain syystä — enkä vähiten kirjaston kyseenalaisen lajityyppimäärittelyn ”rakkaus” ansiosta — saanut sen ennakkokäsityksen, että Gail Honeymanin Eleanorille kuuluu ihan hyvää (WSOY, 2018; Eleanor Oliphant is Completely Fine, 2017; suomentanut Sari Karhulahti; 431 sivua) olisi romanttinen romaani eli nykytermein niin sanottua chick-litiä. Luen sitä aika harvoin, mutta olin myös siinä uskossa, että romaani kannattaa lukea.

Sydämessäni on aivan yhtä paksuja ja rumia arpia kuin kasvoissani. Tiedän sen. Toivon että jäljellä on myös vahingoittumatonta kudosta, kohta jonka läpi rakkaus pääsee sisään ja ulos. Toivon niin.

Kyllä lukeminen ehdottomasti kannattikin, mutta lajityyppimäärittelyjä tämä romaani pakenee. Kirja on kirjoitettu kepeällä tyylillä, mutta kertoo traagisesta ihmiskohtalosta. Surullinen ja järkyttävä tarina pystyy olemaan uskottavasti myös humoristinen samalla, kun siihen piiloutuu jännityskertomuksen aineksia.

Minulle valkeni, että elämäni oli epäonnistunut. Katastrofi. Sen ei pitäisi olla tällaista. Kenenkään elämän ei pitäisi. Ongelmallista oli se, etten yksinkertaisesti keksinyt, miten voisin korjata tilanteen.

Kolmekymppinen Eleanor Oliphant on yksinäinen konttoristi, joka on järjestänyt elämänsä kulkemaan tarkasti tiettyä kaavaa noudattaen. Työviikko kuluu työtä tehden ja viikonloppuisin pizza ja vodka vaivuttavat naisen lähes koomaan. Paras ystävä on viherkasvi, sillä Eleanor ei oikein osaa olla ihmisten kanssa. Miksi hän ei elä, vaan on vain olemassa? Mitä Eleanorille oikein on tapahtunut?

Siitä kannattaa ottaa selvää lukemalla tämä hirvittävän hurmaava kirja.

 

Lisää kauniita novelleja arjesta

Lucia Berlinin Siivoojan käsikirja (A Manual for Cleaning Women) on julkaistu suomeksi kahdessa osassa. Toinen osa Tanssia ruusuilla ja muita kertomuksia (Aula & co, 2018; suomentanut Kristiina Drews; 291 sivua) on ensimmäisen osan lailla lumoava ja vaikuttava kokoelma oivaltavia novelleja, joista pääosa on teoksen lopussa olevien tiiviiden elämäkertatietojen perusteella ilmeisen omakohtaisia.

Pääosin ankeista, järkyttävistä ja surullisista aiheistaan huolimatta Berlin onnistuu usein ilmaisemaan asioita humoristisesti, etenkin silloin, kun kirjaa tarkkanäköisiä havaintoja ja päätelmiä:

Usein naisilla oli päässä papiljotit ja turbaaniksi kiedottu huivi, koska tukka piti laittaa — niin, mitä varten? Tämä on tyyli on edelleen vallalla Amerikassa. Kaikkialla näkee naisia, joilla on pinkit papiljotit päässä. Se on varmasti joko filosofinen tai muotiin liittyvä kannanotto. Jospa myöhemmin on vielä tiedossa jotakin parempaa.

Lapsuuteen ja erityisesti äitiin liittyvissä sanoissa on kuitenkin myös katkeruutta:

”Teitin tytöt varasti nuo mehujäät!” juoksupoika sanoi.

Äiti löi minua läps läps. ”Sisään siitä, senkin kriminaali vilpistelijä ja huijari!” Rouva Haddad sen sijaan juoksupojalle: ”Halvatun valepukki! Hjaddadinah! Tlajhama! Meidän lapsista ei puhuta pahaa! Minä en tule teidän kauppaan enää ikinä!”

Eikä mennyt — vaan matkusti bussilla Mesalle asti ostoksille, varsin hyvin tietäen että Hope oli varastanut mehujään. Se oli minusta oikein. Toivoin että oma äitini olisi ensinnäkin uskonut minua kun olin syytön, mitä ei olisi ikinä tapahtunut, ja lisäksi että hän olisi puolustanut minua kun olin syyllinen.

Ylläoleva kertoo myös Berlinin tyyliin kuuluvasta eräänlaisesta ”puhekuplailmaisusta”: ”läps läps”. Tässä toinen esimerkki:

Sitten äiti jäi muks pam auton alle, jota ajoin Western Unionin pakettifirman kuljettaja, ja joutui melkein vuodeksi sairaalaan.

Jostain syystä Stephen Emersonin kirjoittama ”Saatteeksi”, joka päättyy sanoihin ”Minä en keksi ketään, joka ei haluaisi lukea Lucian novelleja”. on sijoitettu loppuun, kaikkiaan kahdeksantoista upean novellin jälkeen. Niitä ennen on kuitenkin Lydia Davisin ”Esipuhe: Tärkeintä on hyvä tarina”. Kristiina Drewsin suomennosta on nautinto lukea.