Kummallinen kirjeromaani

Mari Mörön Kuuri (WSOY, 2009) on erikoinen pieni kirjeromaani, jossa on vain toisen osapuolen kirjeet. Jonkinlainen kokonaiskuva hahmottuu hitaasti, jos ollenkaan.

Sodanjälkeiseen aikaan sijoittuvassa kirjassa kirjeitä kirjoittaa Karl-nminen mies Kaisi-nimiselle naiselle, joka opiskelee sairaanhoitajaksi ja on ilmeisesti saamassa perinnön, josta kuitenkin taitaa koitua riitoja. Karl on selvästi vanhempi kuin Kaisi. Karl on (ollut?)  naimisissa ja kärsii jonkinlaisesta sotatraumasta sekä alkoholismista. Kirjeiden mukaan hän ansaitsee elantonsa kääntäjänä, mutta myös jotain hämäräperäistä on ilmassa. Teoksen nimen kuuri viittaa siihen, että Karl on ryhtynyt antabuskuurille päästäkseen eroon juomisesta. Lääke on 1940-luvulla vasta kokeiluvaiheessa ja päihderiippuvaisten vieroitushoito muutenkin lapsenkengissä.

Miten paljon kirjeiden kirjoittajaan voi luottaa? Kertooko hän totuuden tai edes osatotuuden? Kirjoittaako hän valheita? Mitkä ovat hänen tarkoitusperänsä? Onko totuus aina vain osatotuus? Millaisia kirjeitä Kaisi kirjoittaa takaisin? Miten sekaisin Karl on? Ovatko jotkin kirjeistä totuudellisempia kuin toiset?

Romaani herättää valtavasti kysymyksiä, mutta antaa vähän vastauksia. Helpolla Mörö ei lukijaa päästä, vaan antaa jokaisen lukijansa tulkita itse. Päällimmäinen tuntemus teoksen lopussa on ”höh”. Tarkemmin pohtiessa hahmottuu kuva Karlista selityskierteiden vyöhteihin takertuneena juoppona  ja Kaisista naivina tyttönä, joka ei osaa irrottautua hoitosuhteessa tavatusta miehestä. Molemmat pettävät itseään, mikäli uskovat suhteensa tulevaisuuteen.

Ongelmainen perhe

Marianne Peltomaan rikosromaaneista tuorein on edellisiä parempi ja nekin ovat erittäin hyviä. Pimeä portaikko (Schildts, 2009. Flickan i trappan, suom. Salla Simukka) on erittäin sujuva ja vakuuttava romaani, jossa ei ole mitään liikaa eikä mitään liian vähän.

Kirja tempaisee maailmaansa heti alkusivuillaan, kun rikoskonstaapeli Vera Gröhn löytää yöllä talonsa porraskäytävästä naapurissa asuvan kaksivuotiaan Rosan. Käy ilmi, ettei tytön äidillä Tanjalla ole elämä ollenkaan hallussa. Sosiaaliviranomaisille perhe neljine lapsineen ja moninaisine isäkandidaatteineen on tuttu, mutta vielä tässä vaiheessa ei mikään edellytä poliisin puuttumista asioihin.

Kun Vera sitten seuraavan kerran löytää Rosan portaikosta, on kaikki toisin. Tyttö kertoo äidin nukkuvan; asunnosta löytyy Tanjan ruumis ja verinen sekamelska.

Tanjan lähipiiriin kuuluu lähinnä sukulaisia eikä se suku ole järin sopuisa. Kukaan ei erityisemmin tunnu surevan Tanjan kohtaloa, vaan katsoo hänen oikeastaan saaneen sitä, mitä on tilannutkin.

Pääepäiltyä on hankala löytää, sillä lähes jokainen – Rosan huostaanotettuja vanhempia sisaruspuolia lukuunottamatta – on voinut olla osallisena. Onko mahdollista, että usempi kuin yksi heistä on syyllinen? 

Peltomaan tyyli on realistista ja toteavaa. Hän sijoittaa tarinansa nyky-yhteiskuntaan ja tämän hetken todellisuuteen – kaunistelematta, mutta myös kauhistelematta – antaen tilaa niille tunteille ja ajatuksille, joita karmaiseva, mutta samalla kumman arkinen – kyllä tällaista tapahtuu – tarina synnyttää.