Dekkariviikko 2022 – maailmojen välissä

Ruotsalaisen Christina Wahldénin dekkari Älä puhu kuolleista (Minerva, 2022; Nämn inte de döda, 2020: suomentanut Jänis Louhivuori; 385 sivua) sijoittuu Australian Darwiniin ja sen liepeille maan pohjoisosiin ja hieman myös lähisaarille, yhteiskuntaan, jossa rasismi ja syrjintä ovat arkipäivää.

Päähenkilöitä on useita: ruotsalainen opiskelija Greta, vastavalmistunut poliisi Jess, joka kuuluu alkuperäisiin australialaisiin ja kokenut poliisi Bluey, jonka mielimusiikkia on Abba.

On myös monta rikoksen uhria. Yhden heistä Greta löytää rannalta kuolleena. Häntä on mahdoton tunnistaa, mutta hän kuului alkuperäiskansaan, eivätkä he sano kuolleiden nimiä.

Bluey on kiikuttanut aamupäivällä useita Patsyn tuttavia kuulusteltaviksi. Patsy ei kuitenkaan kotoisin Darwinista, ja on vaikea sanoa, ketkä ovat oikeasti hänen sukulaisiaan. Vastassa on varsinainen karttuneiden perheenjäsenten sekamelska, jota Bluey ei saa millään järjestykseen. Kukaan ei tiede, kukaan ei muista, kukaan ei ole nähnyt mitään. Osa ei ollut selvin päin, osa ei ollut paikalla. Osa ehkä oli paikalla, muttei muista. Tai ei tahdo muistaa. Eri syistä. Kukaan ei pidä poliisista. Kaikki surevat vainajaa, häntä, jota ei saa lausua nimeltä. Tilanne tuntuu toivottomalta.

On myös vaikea tietää, mihin nainen kuoli – krokotiilin vai ihmisen uhrina. Muita rikosten uhreja ovat muun muassa mukamas-koulukoteihin vangitut nuoret, joiden kaltoinkohtelusta ja hyväksikäytöstä on vaikea lukea. Tässä vasta ennakoidaan:

Bluey nyökkää. Mikään ei ole vielä viitannut siihen, että Poppy olisi riistänyt itseltään henkeä. Mutta vartijassa on jotakin, mikä herättää Blueyssa halun painostaa häntä. Pelotella vähän, ravistella. Tämä paikka tekee vihaiseksi. Ei auta mitään, että talon nimi muutetaan kodikkuuden aikaan saamiseksi. Jos lapsi riistää itseltään hengen, henkilökunta on epäonnistunut tehtävässään.

Greta ei liity tutkimuksiin vain löytämällä ruumiin, vaan sattuu olemaan Jessin – ja tietokonenörtti Lizin – kämppäkaveri. Tarvitaankin poliisien ja siviilien (ei ehkä ihan uskottavinta) yhteistyötä, että rikokset saadaan ratkaistua ja syylliset selville. Dekkarin juoni on mukaansatempaava, mutta myös taustoittavat jälkisanat kannattaa lukea.

Ei vain eri kulttuurien (alkuperäiset australialaiset, Australian nykyinen valtaväestö, pohjoismaalaiset) vaan täysin eri maailmojen kohtaamisia ja niiden välisiä, ehkä ratkaisemattomia, ristiriitoja kuvaava rikosromaani on Darwin-sarjan aloitusosa. Seuraava osa Syklonivaroitus ilmestyy syksyllä 2022 ja on ehdottomasti lukulistallani.

Tajusin kirjaa lukiessani, etten muista yhtäkään australialaiskirjailijan teosta, jossa alkuperäisväestön jäseniä olisi missään merkittävässä roolissa. Kyse voi olla lukeneisuuteni rajoituksista tai siitä, ettei ainakaan aboriginaalien kirjoittamia teoksia ole laajemmin suomennettu, tai siitä, että valkoiset australialaiskirjailijat kirjoittavat mieluummin omasta maailmastaan, ja ehkäpä ulkopuolisen, kuten vaikkapa ruotsalaisen dekkaristin, on helpompi tuoda alkuperäisväestöä kirjansa henkilögalleriaan. Kirjailijan omin jälkisanoin:

On melkoista tasapainottelua kuvailla Australian alkuperäisväestöä kaunokirjallisuudessa, jos ei kuulu siihen itse. Joidenkin mielestä se ei ole mahdollista eikä toivottavaa.

Kaik män

Sitaatti on tärkeä Denelle. Se, ettei siellä ole enää mitään. Hän ei ole lukenut Gertrude Steinia sitaattia pidemmälle. Mutta tämä maa, kaikkien Amerikan mantereella asuvien alkuperäiskansojen maa, on rakennettu umpeen, heidän esivanhempiensa maat on haudattu lasiin, betoniin, vaijereihin ja teräkseen, heidän muistinsa on peruuttamattomasti peitetty. Siellä ei ole enää mitään.

Oaklandilaislähtöisen, cheyenne- ja arapaho-heimojen jäsenen Tommy Orangen esikoisromaani Ei enää mitään (Aula & co, 2020; There There, 2018; suomentanut Jussi Korhonen; 329 sivua) on ensimmäinen lukemani ja ilmeisesti ensimmäinen suomeksi julkaistu romaani, jonka on kirjoittanut Yhdysvaltain alkuperäiskansojen jäsen.

Dene asettaa kuulokkeet korvilleen, kuuntelee puhelimellaan musiikkia satunnaisessa järjestyksessä, hyppää monen kappaleen yli ja pysähtyy Radioheadin ”There Thereen”. Kappaleen huippukohta on ”Just ’cause you feel it doesn’t mean it’s there”, vain se että tuntee jotain ei tarkoita että se on olemassa.

Orange kutsuu itseään intiaaniksi ja kirjoittaa kaupunki-intiaaneista. Ennen kertomustaan kahdestatoista cityintiaanista, joista kukin valmistautuu omalla tavallaan suureen powwow-juhlaan, joka pidetään Oaklandin stadionilla, Orange ravistelee lukijan kunnolla hereille historiaprologillaan. Tämän kirjan esipuhetta ei kannata hypätä yli. (En itse hyppää muutenkaan, mutta tiedän joidenkin tekevän niin.)

Muut ovat määritelleet meidät ja meitä solvataan edelleen, vaikka historiaamme ja kansojemme nykytilaa koskevat tosiasiat on helppo tarkistaa internetistä. Meillä on surullinen nujerretun intiaanin siluetti, ja temppelin rappusia vierivät päät ovat iskostuneet mieliimme, samoin Kevin Costner pelastamassa meidät, John Waynen kuudestilaukeava niittämässä meitä maahan, Iron Eyes Cody -niminen italialainen esittämässä meitä elokuvissa.

Yksi henkilöistä on Dene Oxendene, joka hakeutuu enonsa muistoksi tämän kuoleman jälkeen powwowiin töihin. Toinen taas on nuori sikiön alkoholioireyhtymän uhri Tony Loneman, ja kolmas päihdetyöntekijä Jacqui Red Feather, jonka omilla raittiusjaksoilla on tapana katkeilla. Jacquin tytär on kuollut huumeisiin ja tämän kolme poikaa on kasvattanut Jacquin sisar Opal. Yksi heistä, teini-ikäinen Orvil, osallistuu perinnetanssinäytökseen ensimmäistä kertaa elämässään ja salaa isotädiltään. Yksi kirjan luvuista – jotka aluksi tuntuvat irrallisilta mutta joista vähitellen kutoutuu huikea kokonaisuus – palaa Jacquin ja Opalin lapsuuteen.

Ehkä Opal oli myös liian kriittinen samalla tavalla kuin äitikin oli ollut. Hänen oli opetettava pojat elämään maailmassa, jota ei ole tehty alkuperäisasukkaiden elettäväksi vaan heidän kuolemakseen, kutistamaan ja kadottamaan heidät olemattomiin.

Näkökulmia on paljon. Monien henkilöiden kokemukset muistuttavat toisiaan – köyhyys, vanhempien poissaolo, päihdeongelmat, hyväksikäyttö, väkivalta, sairaudet, syrjätyminen, rikollisuus – joten aika tarkkana saa olla. Loppukohtaus tuo kuitenkin irrallisilta tuntuneet langat yhteen unohtumattomalla tavalla, jota edeltää lähes trillerimäinen jännitys.

Huumoriakin tässä huikeassa kirjassa on.

”Et ole intiaani, TS. Olet nalle.”
”Hei, ei me olla niin kauhean erilaisia. Me saatiin molemmat nimemme sika-aivoisilta miehiltä.”
”Miltä sika-aivoisilta?”
”Miehiltä, joilla on sika aivojen paikalla.”
”Ai miten niin?”
”Kolumbus kutsui teitä intiaaneiksi, mutta me saadaan syyttää Teddy Rooseveltiä.”

Tarina tosin jatkuu vähemmän hauskasti.

Yksi kirjan suurista teemoista on identiteetti. Kuka on intiaani, natiivi, alkuperäinen, kuuluu heimoon? Jotkut kirjan henkilöistä ovat ylpeitä taustastaan, toiset haluavat unohtaa sen, joillakuilla ei ole siitä tietoa, toisille se tarkoittaa häpeää.

”En vain oikein usko, että mulla on oikeutta sanoa olevani natiivi, kun en tiedä siitä mitään.”
”Ajatteletko siis, että intiaanina olemisessa on kyse tietämisestä?”
”Ei, vaan kulttuurista ja historiasta.”
”Ei minunkaan isäni ollut maisemissa. En edes tiedä, kuka isäni on. Äitini on kuitenkin natiivi, ja hän on opettanut minulle mitä on jaksanut, kun ei ole ollut liian väsynyt töiden jälkeen tai huonolla tuulella. Äiti sanoi, että meidän esivanhemmat taistelivat selviytyäkseen hengissä. Heidän verensä sekoittui toisen kansan vereen ja he saivat lapsia. Joten voiko heidät unohtaa, kun he elävät meissä yhä?”
”Joo, tajuan mistä puhut. Mutta en tiedä. En vain ole varma noista verijutuista.”

Kannattaa lukea tämä hieno ja tärkeä kirja, joka vähintään saa katsomaan mahdollista seuraavaa länkkäriä toisin(kin) silmin, ja herättää ihmettelemään muun muassa sitä, ettei kiitospäivän viettämistä ilmeisesti isommin Yhdysvalloissa kyseenalaisteta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Les! Lue!

Norsk litteratur på finsk og finsk litteratur på norsk - Norjalaista kirjallisuutta suomeksi ja suomalaista kirjallisuutta norjaksi

%d bloggaajaa tykkää tästä: