Perheressukka reissussa

David Nicholls on kevyttä mutta kirpeää viihdettä kirjoittava britti, jonka teosten uusin suomennos Yhtä matkaa (Otava, 2016; Us, 2014; suomentanut Inka Parpola; 445 sivua) pureutuu puolisyvällisen humoristiseen tyyliin kariutuvan avioliiton ja oman lapsen aikuistumisen viisikymppisessä miehessä aiheuttamaan paniikkiin.

Päähenkilö on 54-vuotias biokemisti Douglas Petersen, joka ei ole koskaan rentoutunut ja pitää asiantilaa hyvänä. Sitten Connie-vaimo ilmoittaa haluavansa avioeron juuri, kun pariskunnan on määrä lähteä kiertämään Europpaa pian kotoa pois muuttavan poikansa Albien kanssa. Matka päätetään toteuttaa, mutta yhdistämisen sijaan se erottaakin perheen kolme jäsentä, joista jokainen kipuilee omalla tavallaan ja omista syistään.

Matkakertomuksen väleissä Douglas muistelee parikymmenvuotista avioliittoa, jonka onnistumismahdollisuudet vaikuttavat sitä epätodennäköisemmiltä mitä enemmän parin taustoista, luonteista ja kiinnostuksenkohteista tulee ilmi. Tarina etenee siis kahdella aikatasolla: Connien ja Douglasin nuoruudessa 60-70-lukujen taitteen Lontoossa ja perheen nykyisyydessä meidän aikamme Euroopan kultturimatkailukohteissa.

Kaikki edellä kerrottu huomioiden ei uskoisi, että kyseessä on vetävästi kirjoitettu, hauska, liikuttava, sujuvasti etenevä ja viihdyttävä yhdsitelmä matkakertomusta, parisuhderomaania ja tarinaa itsensä löytämisestä. Nicholls on taitava kirjoittaja, jolta moinen onnistuu.

Mainokset

Theon tarina

Tikli (WSOY, 2014; The Goldfinch, 2013; suomentanut Hilkka Pekkanen; 895 sivua) on yhdysvaltalaisen, esikoisteoksellaan Jumalat juhlivat öisin kulttimaineen saavuttaneen, Donna Tarttin kolmas romaani, Pulitzer-palkittu järkäle.

Tikli on hyvä romaani, jolle kannattaa uhrata sen vaatima aika. Hieman tiiviimpänä se voisi tosin olla suorastaan erinomainen, mutta luemma kirjailija ei anna tekstiään juuri toimittaa. Tekstiä on paljon ja joskus siinä on turhilta tuntuvia, tylsiäkin kohtia, mutta koko ajan se soljuu vaivattomasti eteenpäin, mistä kiitos Tarttin lisäksi myös suomentajalle. (Sivumääräänsä nähden romaanissa on varsin vähän kieli- tai painovirheitä.) Tikli ei ole tyyliltään raskas lukea, mutta monipolvisessa, usein ankeassa ja toisinaan riemuisassa, muttei koskaan humoristisessa, tarinassa on painoa ja syvyyttä. Päähenkilö ei ole erityisen sympaattinen tai kovin erikoinenkaan, mutta hänen tarinansa on oudon kiehtova. Paksun kirjan haluaa lukea loppuun tietääkseen, miten maalauksen käy, mutta myös tunteakseen pojan, miehen paremmin.

(Älä lue enempää, jos et halua tietää juonesta yhtään mitään.)

Teoksen minäkertoja Theo Decker jää 13-vuotiaana ihmeen kaupalla henkiin taidemuseon räjähdyksessä, mutta menettää äitinsä, jonka kanssa hänellä on hyvin läheinen suhde. Tapahtuma seurauksineen muuttaa kaiken Theon elämässä; etenkin kun hän hetken mielijohteesta ottaa mukaansa — salaisuudekseen ja ristikseen — pienen mutta lumoavan, mittaamattoman arvokkaan maalauksen, Carel Fabritiuksen Tiklin, kuvan kahlitusta linnusta.

Theosta tulee heittopussi ja harhailija. Puoliorvolle Theolle ei oikein löydy huoltajaa eikä paikkaa: koulukaverin varakas ja viileä perhe ottaa hänet hetkeksi; isä on poissaoleva, kunnes päättää viedä poikansa Las Vegasiin. Siellä Theo kohtaa toisen harhailijan, vaarallisen kiehtovan Boriksen. Maalauksen lisäksi kiintopisteeksi muodostuvat myös antiikkikauppa ja entisöimisverstas; eivät vähiten siksi, että Pippa, räjähdyksessä pahoin loukkaantunut tyttö, asuu siellä.

Tikli on kasvukertomus ja sekoilu, tragedia ja rakkaustarina, omintakeisella tavalla se on myös seikkailu- ja veijariromaani. Siihen mahtuu paljon, myös ensilehdelle painettu värikuva Tikli-maalauksesta. Sitä katselin monesti lukemisen lomassa.