Väkivalta ja päihdeongelma

Viime viikonloppuna pidettyjen Helsingin kirjamessujen (joille en päässyt) päävieras, Mexico Cityssä asuva yhdysvaltalainen kirjailija Jennifer Clement tarttuu tuotannossaan tärkeisiin ja vaikeisiin asioihin. Romaanien Varastettujen rukousten vuori (Like, 2018; Prayers for the Stolen, 2014; suomentanut Terhi Kuusisto; 268 sivua) ja Rakkaudesta aseisiin (Like, 2018; Gun Love, 2018; suomentanut Terhi Kuusisto; 278 sivua) perusteella hänellä on painavaa sanottavaa ajankohtaisista aiheista.

Teosten rakenne on melko suoraviivainen ja kerronta eräänlaisesta runollisuudestaan huolimatta jokseenkin yksinkertaista. Henkilöhahmot ovat hieman tyyppimäisiä, erityisesti Varastettujen rukousten vuori -romaanissa, mikä voi johtua siitä, että heissä kuuluu niin monen ihmisen ääni, perustuuhan teos yli kymmenen vuoden keskusteluihin Meksikon huumekulttuurin urhien kanssa. Rakkaudesta aseisiin -teoksen päähenkilö on yksilömpi, ainutlaatuisempi.

Varastettujen rukousten vuori kertoo tytöistä ja naisista Meksikon syrjäkylissä, joista miehet ovat poissa — kuolleita, Yhdysvaltoihin lähteneitä tai huumelordien palkkalistoilla — ja joissa tytöt piilotetaan maakuoppiin, kun rikolliskartellien maastoautot lähestyvät.

Kävin pelkän alakoulun. Suurimman osan kouluaikaa olin poika. Meillä oli yhden huoneen pikkukoulu alarinteessä. Joinain vuosina emme saaneet opettajaa, koska kukaan ei uskaltanut tulla koko seudulle.

Elämä on köyhää, kodissa voi olla maalattia vaikka amerikanrahoilla maksettu lautasantenni näyttääkin kaiken maailman kanavia. Sairaanhoitaja tai lääkäri käy harvoin, armeijan turvaamana. Helikopterit kylvävät unikkopelloille tarkoitetut myrkyt kylän ylle. Matkapuhelin saattaa hyvällä tuurilla toimia tienristeyksessä.

Päähenkilö on teinityttö Ladydi, joka asuu juopottelevan kleptomaaniäitinsä kanssa, ja yrittää käydä koulua. Parhaista ystävistä toinen on kuvankaunis ja toinen halkihuulinen — kauneus on kohtaloista kamalampi. Kun Ladydi koulunsa päätettyään pääsee Acapulcoon rikkaan perheen lapsia hoitamaan, tapahtuu matkalla jotakin käänteentekevää, mutta sen seurauksia tyttö saa odotella hetken lähes yltäkylläisyydessä.

Rakkaudesta aseisiin sijoittuu Floridaan. Teini-ikäisen Pearl-tytön tarinan kautta kerrotaan, millaista on asua autonrämässä asuntovaunualueella, jonka vieressä on kaatopaikka ja ympärillä kaksi moottoritietä sekä alligaattoreita kuhiseva joki.

Auton moottori oli sammutettu Vieraspysäköinti-kyltin alla. Äiti oli ajatellut, että me oltaisiin siinä korkeintaan pari kuukautta, mutta me jäätiinkin siihen neljäksitoista vuodeksi.

Pearl on tarkkaavainen havainnoija, muttei osaa tulkita, arvioida tai pelätä näkemäänsä, koska uskoo aikuisten, etenkin äitinsä, puheisiin eikä tunne muuta todellisuutta kuin oman hyvin rajallisen maailmansa. Kirkko kerää aseita, mutta minne ja miksi? Kun tragedia muuttaa Pearlin koko maailman, hän on kuin Liisa Ihmemaassa.

Teoksia yhdistävät aseet, huumeet, väkivalta, köyhyys, naisten ja lasten turvattomuus mutta myös äiti-tytär-suhteet sekä merkillinen tunne toivosta epätoivon ja toivottomuuden keskellä.

Äiti ei ollut antanut minulle paljoa, ei ostanut minulle paljon mitään, mutta oli täyttänyt minut sanoillaan ja lauluillaan. Olin ensyklopedia täynnä hänen juttujaan ja nuoren äidin toiveitaan. Puhuin äitiä aakkosten alusta loppuun.

Kirjailija ja journalisti Jennifer Clement on kansainvälisen sananvapausjärjestö PENin puheenjohtaja.

varastettujen_rukousten_vuori

Kiehtova Joona Linna

Luin peräkkäin kaikki kolme – Hypnotisoija (Tammi, 2010; Hypnotisören, 2009, suom. Saara Villa; 608 s.), Paganini ja paholainen (Tammi, 2011; Paganinikontraktet, 2010; suom. Elina Uotila; 621 s.) ja Tulitodistaja (Tammi, 2012; Eldvittnet, 2011; suom. Elina Uotila; 594 s.) – toistaiseksi ilmestynyttä Lars Keplerin (alias aviopari Alexander Ahndoril ja Alexandra Coelho-Ahndoril) Joona Linna -rikosromaania ja nyt koetan pohtia, miksi suorastaan ahmin ne.

Osittain lukuintoni johtuu rikoskomisario Joona Linnasta. Ei siitä, että näiden ruotsalaisten romaanien päähenkilö on ruotsinsuomalainen, vaan siitä millainen hahmo hänestä on kirjoitettu. Joona Linna on yksinäinen ja salaperäinen, intuitiivinen ja sitkeä, lähes aina oikeassa ja kutakuinkin säännöistä piittaamaton. Hän ei asetu peruspoliisin muottiin, vaan lähentelee paikoin supersankariutta selviytyessään yksin joukosta aseistettuja ammattirikollisia tai osuessaan oikeaan arvauksissaan ja päättelyissään. Hänen etiikkansa ja moraalinsa voittavat aina, kun lait ja säädökset ovat vastakkain oikein toimimisen kanssa. Hän selvittää enemmän rikoksia kuin kukaan muu ruotsalainen poliisi ja silti, tai siksi, hän on aina hyllytysuhan alla. Joona Linnan yksityiselämää ja taustaa valotetaan kirjasarjassa hyvin pieninä paloina ja harvakseltaan. Joona Linna on sankari, jollaisia ei oikeasti ole olemassa.

Osittain ahmimisvimma liittyy kirjoitustyyliin. Kepler kirjoittaa sujuvasti ja koukuttavasti (en keksi parempaakaan sanaa tuon kuluneen tilalle). Vaikka kirjoissa on sivuja satamäärin, niiden lukemiseen ei mene kauan, koska on pakko saada tietää, mitä seuraavaksi tapahtuu, vaikka on hyvin perillä siitä, ettei teksti katoa tai muutu, vaikka sen lukemista jatkaisi vasta huomenna. Englanniksi käytetään termiä pageturner – seuraavalle sivulle on vain pakko jatkaa.

Edelliseen syyhyn kytkeytyy näiden trillerien erittäin korkea jännitysaste, joka johtuu niissä kuvattujen rikosten karmeudesta. Vauhdin ja tahdin on oltava kova, kun jäljitetään raaimpien rikosten julmimpia tekijöitä, etteivät he pääsisi jatkamaan kauheuksiaan.

Rikoset näissä kolmessa kirjassa ovat hyvin erilaisia: vaikuttava Hypnotisoija alkaa kokonaisen perheen raa’alla surmalla; hieman sekavassa Paganinissa ja paholaisessa ollaan laittomien asekauppojen jäljillä; Tulitodistaja sijoittuu tyttökotien ja sijoitusperheiden maailmaan. Taustalla on tarinoita siitä, miten pieleen asiat voivat pahimmillaan mennä, jos äiti ei kiinny lapseensa synnytyksen jälkeisen masennuksen vuoksi, jos ylimpiä päättäjiä on mahdollisuus kiristää, tai jos terapeutti on sairaampi kuin potilaansa

Keplerin romaanit eivät ole erityisen tyylikkäitä eikä niissä ole juuri muuta fiksua kuin ylivertainen Joona Linna. Vaikka ne sijoittuvat nyky-yhteiskuntaan ja käsittelevät oikeita ongelmia, niissä on paljon lähes fantastisia elementtejä, toisin sanoen epäuskottavuuksia. Luulen, että tällä kerronnan intensiivisyydellä ja juonen punonnan taidolla väkivaltaa ja sen kuvaamista olisi voinut jättää vähemmällekin, etenkin, kun Kepler on varsin taitava henkilökuvaaja.