Naistenviikko 2021: Selma

Kokeneen norjalaisdekkaristi Anne Holtin Jäinen painajainen (Gummerus, 2021; Furet/værbitt, 2019; suomentanut Outi Menna; 525 sivua) on Selma Falck -sarjan toinen osa ja mielestäni ensimmäistä onnistuneempi.

Juoni etenee kahdella aikatasolla, keväällä ja syksyllä vuonna 2018.

Syksyn ensimmäisillä pakkasilla asianajaja Selma Falck herää palavassa tunturimökissä alastomana ja pahoinpideltynä, kuolemaan jätettynä. Alkaa selvitymiskamppailu, jossa entisen kilpaurheilijan hyvälle kunnolle ja erinomaisille voimille on todella käyttöä.

Kevään tapahtumissa kuvataan, kuinka ja keiden vuoksi Selma on päätynyt ahdinkoonsa.

Selman muisti palaa hitaasti, mutta mitä enemmän hän muistaa, sitä tärkeämpää on selviytyä. Romaani on yhteiskuntakriittinen olematta saarnaava. Holt luotaa Norjan (ikävän tutulta kuulostavaa) nykytilaa, jossa oikeistopopulismi pääsee yhä enemmän ääneen, jossa sosiaalinen media pursuaa vihaa ja ääriajattelua uhaten demokraattista päätöksentekoa ja kannustaen salaliittoteororioita.

Jäinen painajainen on vauhdikas, jännittävä ja ajatuksia herättävä rikosromaani, jonka jäätävissä tunnelmissa kelpaa viilentyä kesähelteillä.

Dekkariviikko 2016 — ruotsalainen tapaus

Lotus Blues (WSOY, 2016; Lotus Blues, 2016, suomentaneet Antti Autio ja Pekka Marjamäki; 418 sivua) ei jatka Kristina Ohlssonin Fredrika Bergman -sarjaa, vaan tuo päähenkilöksi asianajaja Martin Bennerin, itsevarman, rikkaan, komean ja menestyvän seksiaddiktin, jolla onneksi on myös pehmeä kohtansa eli huollettavansa: sisaren orvoksi jäänyt tytär, nelivuotias Belle.

Tarinan alussa Bobbyksi esittäytyvä mies haluaa Martinin puhdistavan sisarvainajansa Saran muiston. Tämä tosin ennätti tunnustaa tehneensä viisi murhaa Ruotsissa ja Teksasissa ennen kuin piilotti poikansa Mion ja teki sitten itsemurhan. Brenner hangoittelee ensin vastaan, mutta kiinnostuu sitten kuitenkin tapauksesta ja alkaa tutkia Saran ja Mion kohtaloa yhtiökumppaninsa ja ex-naisystävänsä Lucyn kanssa. Pian tutkimukset vievät heidät Teksasiin, jossa myös Martinilla on menneisyys.

Synkkäsvyinen jännitysromaani etenee sujuvasti ja vauhdikkaasti. Martinin minä-kerronnan väliin on koukuttavasti sijoiteltu lehtihaastattelua, joka on tehty tapahtumia myöhemmin ja paljastaa, ettei tarinalla ehkä ole onnellinen loppu. Jonkinlaiseen väliratkaisuun kuitenkin päästään, mutta Saran pojan kohtalo kuitenkin selvinnee sarjan toisessa osassa, nimeltä Mion blues, joka ilmestyy onneksi jo lokakuussa. Oikeastaan olisi pitänyt odottaa Lotus Bluesin lukemista syksyyn ja lukea bluesit peräkkäin.
Oksan hyllyltä haastoi Dekkariviikolle

Viharikos

Petturi (Otava, 2015; Svikaren, 2012, suomentanut Anja Meripirtti; 413 sivua) on ruotsalaisen Katarina Wennstammin toistaiseksi paras rikosromaani. Uuden trilogian avaavassa jännärissä kirjailija ei pelkää ottaa vahvasti kantaa väkivalta pönkittäviin asenteisiin ja rakenteisiin samalla, kun kirjoittaa vetävän dekkarin jalkapalloilijan raa’asta murhasta. Ovatko surmatyön takana seuran vaihdosta suivaantuneet huligaanit vai onko kyse jostakin paljon henkilökohtaisemmasta?

Teoksen kaksi päähenkilöä — juristi Shirin Sundin, josta tulee uhrin perheen avustaja, ja rikostutkija Charlotta Lugn, joka ei tyydy helpoimpaan selitykseen — ovat kiinnostavia ja vahvoja henkilöhahmoja, joilla on elämää myös työn ulkopuolella.

Juoni on rakennettu taiten, henkilöt samoin. Wennstamm vie lukijan vuoroin eri ihmisten ajatuksiin, toiveisiin ja pelkoihin. Terävä ja ajankohtainen rikosromaani.

Wennstamia markkinoidaan erityisesti Liza Marklundin faneille ilmeisesti siksi, että kumpikin paljastaa pohjoismaisen tasa-arvon mallimaan kääntöpuolta nimenomaan sukupuolittuneen väkivallan kautta, dekkariviihteen keinoin. Mielestäni Wennstam on Marklundia parempi kirjoittaja — tai saanut paremman suomentajan — eikä samalla tavoin osoitteleva, vaikka välillä vähän rautalankaa vääntääkin — ehkä on pakko?