Dekkariviikko 2021: Vanki

Nikki Owenin Vanki 375 (Bazar, 2020; The Spider in the corner of the room, 2015; suomentanut Seppo Raudaskoski; 381 sivua) on intensiivinen mutta kolea trilleri.

Espanjalainen plastiikkakirurgi Maria Martinez, huippuälykäs Asperger-ihminen, on tuomittu elinkautiseen vankeuteen lontoolaisen papin murhasta. Maria ei muista surmaillan tapahtumista mitään, muttei usko tappaneensa pappia.

Keneen hän voi brittivankilassa luottaa ja onko vankilapsykologin huoneen nurkassa oikea hämähäkki vai kuuntelulaite vai milloin mikäkin? Teoksen rakenne on haastavan hämäävä. Epätyypillistä jännitystä syntyy siitä, että Marian omat rutiinit vaihtuvat vankilan sääntöihin.

Vähitellen paljastuu osia uskomattoman monimutkaisesta ja valtavasta taustakuviosta, jotka jatkunevat sarjan edetessä. Sekä päähenkilöä että lukijaa huijataan niin rankasti, etten osannut oikein mieltyä tähän jännäriin.

Yöpöydän kirjat

Mitä ihmiselle tapahtuu kun hän kuolee?

Belinda Bauerin Ruumis nro 19 (Karisto, 2014; Rubbernecker, 2013; suomentanut Natasha Volokkinen; 427 sivua) on ainakin kahdesta syystä epätavallinen rikosromaani: sen päähenkilöllä Patrick Fortilla on diagnoosi Aspergerin oireyhtymästä ja osa sen henkilöistä on koomassa.

Patrick on lapsena menettänyt isänsä auto-onnettomuudessa ja siitä asti halunnut selvittää, mitä ihmiselle tapahtuu, kun hän kuolee. Saadakseen siitä selvän Patrick päätyy opiskelemaan anatomiaa ja pääsee dissektiosalissa yhdessä lääketieteen opiskelijoiden kanssa leikkelemään ruumista numero 19. Vastauksen sijaan Patrick törmää uusiin kysymyksiin: Miksi koomassa olleen potilaan kirjattu kuolinsyy ei vastaa hänen havaintojaan? Miksei hänen epäilyjään murhasta oteta vakavasti?

Kuka Patrickia auttaisi tai uskoisi, kun äiti on vain iloinen saatuaan hänet pois kotoa, kun kämppäkaverit lähinnä naureskelevat hänelle ja kun opettajat suhtautuvat häneen suopean alentuvasti? Poliisi, uhrin tytär vai kenties naapurin Kumma-Nick?

Trillerin valepuvussa Bauer kertoo ihmisistä ja ihmissuhteista sellaisen henkilön näkökulmasta, joka ei kanssaeläjiään pysty ymmärtämään eikä suhteita heidän kanssaan solmimaan. Samalla hän — mustalla huumorilla asian sävyttäen — kysyy suuria kysymyksiä elämästä, sen laadusta ja hyvästä kuolemasta. Taidokasta ja koukuttavaa.

Professori päättää löytää vaimon

Australialaisen Graeme Simsionin esikoisromaani Vaimotesti (Otava, 2013; The Rosie Project, 2013, suom. Inka Parpola; 333 sivua) yllätti ja ihastutti.

Teoksen aluksi sen päähenkilö ja minäkertoja Don Tillman, keski-ikää lähestyvä genetiikan professori, esitellään pitämänsä luennon kautta. Lukijalle selviää paitsi siitä myös Donin sosiaalisten kontaktien vähyyden ja pikkutarkasti aikataulutetun elämäntavan avulla, että miehellä voidaan diagnosoida jonkinasteinen Aspergerin oireyhtymä.

Epäonnistuttuaan — lähinnä suurten vaatimustensa ansiosta — vähäisissä kokemuksissaan perinteisillä parisuhdemarkkinoilla Don päättää etsiä vaimon tieteellisin menetelmin ja laatii yksityiskohtaisen kyselylomakkeen. Asetelman sekoittaa kuitenkin Rosie, joka tupsahtaa Donin elämään, vaikkei taatusti läpäisisi testiä; tosin tuskin kukaan muukaan.

Vaimotesti on hauska ja oivaltava kertomus ihmissuhteiden kiemuroista. Se tarjoaa tuoreen näkökulman parisuhteen muodostamisen kiemuroihin ja kyseenalaistaa monta sovinnaisuuden ilmentymää. Luettavaksi romaani sopii kaikenikäisille miehille ja naisille, etenkin, jos he pitävät fiksuista romanttisista komedioista.