”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.

Dekkariviikko 2019: Ruotsi

Sofie Sarenbrantin Emma Sköld -sarjan suomentaminen on aloitettu kolmannesta osasta. Tänä vuonna ilmestyy vielä lisää suomennoksia ja ikävä kyllä kiireen huomaa Avoimet ovet -dekkarista (Wsoy, 2019; Visning pågår, 2014; suomentanut Veijo Kiuru; 434 sivua).

Suositun sarjan pääosassa on rikospoliisi Emma Sköld ja ainakin tässä tarinassa rikokset tulevat kovin lähelle hänen yksityiselämäänsä. Liekö edes luvallista, että hän tutkii tätä rikosta? Ei se minusta ainakaan eettistä ole.

Bromman rauhallisella ja halutulla omakotialueella tapahtuu asuntonäytön jälkeen murha. Kuusivuotias Astrid löytää isänsä kuolleena vierashuoneesta juuri ennen kuin hänen on äitinsä kanssa tarkoitus muuttaa pois. Kun merkkejä murtautumisesta ei ole ja aseena on käytetty talon keittiöveistä, on pääepäilty luonnollisesti uhrin leski Cornelia. Vain paras ystävä, joka sattuu olemaan Emma Sköldin sisko, tietää, että mies on piinannut vaimoaan vuosikausia sekä henkisesti että fyysisesti. Motiivikin siis on tarjolla, mutta miksi murhata mies juuri, kun ero on vihdoin vireillä ja talo myynnissä?

En osaa arvioida, vaihtuuko myös alkuteoksessa repliikkien tyyli puhekielisestä — ”Me on löydetty murha-ase.” — kirjakieliseen jopa kesken dialogin. Ainakin se on häiritsevää.

”Me ollaan lääninrikospoliisista ja meillä on ikäviä uutisia”, Nyllet sanoo ja kertoo, että Hans Göransson on kuollut kotonaan edellisenä yönä. ”Kaikki viittaa siihen, että hänet on päästetty päiviltä. Ja me ollaan selvittämässä tapausta.”
Väri kaikkoaa molempien välittäjien kasvoilta.
”Hirvittävää”, Benjamin sanoo hetken päästä.
”Me haluaisimme tietää teidän työrutiineistanne näyttöjen yhteydessä ja nöhdä nimilistan niistä ostajaehdokkaista, jotka olivat kyseisessä näytössä.”

Voisi olettaa, että viimeisen repliikin puhuja on toinen kuin ensimmäisen, mutta Nyllet siinä jatkaa.

Mukana on myös kummallisia ja epäselviksi jääviä kohtia, esimerkiksi nämä:

Kun Emma purki kihlauksen ja eron, suurin sokki oli ohi, stressi hellitti joksikin aikaa.

Ensimmäinen artikkeli, jonka saan verkkojulkaisuun, käsittelee naista, joka on aikonut muuttaa, mutta Hans Göranssonin murhan ansiosta hän ei enää uskalla myydä taloaan.

Lattialla sängyn vieressä on hänen vanha lapsuutensa kehto.

…Cornelian päässä tuo kaikki muuttuu pelkäksi rappakaljaksi.

Eivätkö kihlauksen purkaminen ja eron purkaminen kumoa toisensa? Jos joku saa artikkelin verkkojulkaisuun, ymmärrän sen niin, että hän julkaisee siinä kirjoituksensa, mutta tässä on luullakseni kyse tietoverkon hakutuloksesta. Omistusliite kuuluisi kehtoon, ei lapsuuteen. Ruotsin (suomalaisperäinen) sana rappakalja tarkoittaa roskapuhetta, joutavuuksia, ja yhdistynee kääntämättömänä lähinnä siitä nimensä saaneeseen lautapeliin.

Henkilöt ovat kauttaaltaan melko kummallisia ja useimmat heistä jäävät yksipuolisiksi. Heistä ei jaksa erityisemmin kiinnostua tai välittää. Ei edes päähenkilö Emma tule erityisen tutuksi.

Sarenbrantin sujuvan ja nopealukuisen tusinadekkarin olisi minusta hyvin voinut jättää suomeksi julkaisemattakin. Mitään uutta se ei mielestäni genreen tuo, vaikka sarjaa markkinoidaan uudenlaisella poliisipäähenkilöllä. Ongelmakimpulta tämä Emmakin vaikuttaa.

Ruotsin kirjamaailma alkaa olla niin dekkareilla kyllästetty, että jonkinlainen vastaisku lienee pian tulossa. Ehkä. Uskon, että tämä(kin) myös meillä myy, mutta minä en Avoimien ovien loppukoukusta huolimatta välitä sarjan seuraavaa osaa lukea.

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.