Jackson Brodien paluu

Kate Atkinson ei aikonut kirjoittaa dekkarisarjaa, mutta onneksi kirjoitti. Liian kirkas taivas (S&S, 2019; Big Sky, 2019; suomentanut Kaisa Kattelus; 381 sivua) on viides rikosromaani, jonka pääosassa on erikoislaatuinen ja kiehtova yksityisetsivä (entinen poliisi, entinen sotilas) Jackson Brodie. Iloitsen siitä.

Olen pitänyt suuresti kaikesta brittinykykirjailijoista kiehtovimpiin kuuluvan Atkisonin kirjoittamasta, enkä pettynyt tälläkään kertaa. Tämän romaanin aiheena on kansainvälinen ihmiskauppa, joten tarina on kaukana kevyestä. Silti sen lukee ilokseen kerronnallisen nerokkuuden ja tarkkavaistoisen ihmisluonteen kuvauksen vuoksi; loistavan suomentajan panosta unohtamatta.

Tapahtumapaikka on pieni merenrantakaupunki. Brodien elämä on sujunut viime aikoina rauhallisesti ja yksin, joskin seurana ovat toisinaan teini-ikäinen poika ja vanha koira. Sitten alkaa tapahtua.

Yhdellä lukuisista kävelyretkistään Brodie päätyy pelastamaan itsemurhakandidaatin merenrantajyrkänteeltä. Käy ilmi, että miestä epäillään vaimonsa murhasta. Kaupungissa asuu myös varakkaan miehen vaimo Crystal, joka epäilee, että häntä seurataan, ja palkkaa siksi Brodien. Crystalin samaan aikaan varhaiskypsä ja  ikäisekseen lapsekas poikapuoli Harry on yksi tarinan hienosti kuvatuista päähenkilöistä, mainio tapaus.

Toisessa kerrontalinjassa kuvataan nuorta poliisiparia, joka kiertää kyselemässä taustatietoja liittyen uudelleen avattuun tutkintaan, johon kytkeytyy paikkakunnan vaikutusvaltaisia miehiä — ja hyvin nuoria tyttöjä. Toinen poliiseista on sarjasta aiemmin tuttu Reggie Chase.

Kun nykyhetki ja menneisyys kohtaavat, on sattumilla osansa tapahtumien kulussa, mutta mainiosti Atkinson pyörittää sekalaista joukkoaan henkilöitä, joista jokainen taustoitetaan ja kuvataan yksilöllisesti, ei tyyppinä, sekä kuljettaa monimutkaisesti risteäviä juoniaan. Aina välillä tarina tuntuu hetkeksi lähes katoavan omille sivupoluilleen, mutta pian vyyhti on taas tiukasti kertojan käsissä.

Taitavaa, taitavaa.

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

Yksi hetki voi muuttaa kaiken

Monipuolisen brittikirjailijan Kate Atkinsonin viimeksi suomennettu romaani Joka lapsia ja koiria rakastaa (Schildts & Söderströms, 2015; Started Early, Took My Dog, 2010; suomentanut Kaisa Kattelus; 388 sivua) jatkaa Jackson Brodie -rikosromaanien sarjaa. Lähellekään tavanomaisesta dekkarista ei ole kyse, sillä Atkinsonilla on aina aivan oma tyylinsä, joka saa ainakin minut pauloihinsa aina heti ensimmäiseltä sivulta.

Vuosi 1975: Tuore konstaapeli Tracy Waterhouse hälytetään parinsa kanssa murtautumaan kerrostalon kuudennentoista kerroksen asuntoon sieltä tulevan hajun vuoksi. He eivät koskaan unohda näkemäänsä eivätkä koskaan saa puhua siitä.

Nykyaika: Leedsläisen ostoskeskuksen turvallisuuspäällikkö Tracy Waterhouse muuttaa hetken mielijohteesta koko loppuelämänsä suunnan vaihtaessaan tukun käteistä pikkutyttöön, jota näkee riepoteltavan väkivaltaisesti. Ex-poliisi Jackson Brodie on palannut kotiseudulleen ja ottanut tehtävän, jota voisi sanoa yksityisetsivän työksi, jollei Jackson olisi siinäkin ex. Iäkäs Tilly-niminen näyttelijä on menettämässä muistiaan.

Menneisyys kohtaa nykyisyyden monimutkaisia reittejä etsien, kirjallisten viittausten keskellä, omalaatuisten yhteensattuminen kautta. Atkisonin teksti polveilee henkilöstä ja tapahtumasta toiseen ja loikkii ajassa 70-luvun ja nykyajan välillä melkein kesken kohtausten, muttei silti ole vaikeatajuista, vaan soljuvan upeaa tekstiä, jota on ilo lukea.

Kertojana Atkinson onnistuu olemaan sekä viihdyttävä että synkkä, sekä humaani että ironinen. Joka lapsia ja koiria rakastaa on synkänhauska ja viisas romaani ihmisluonteen kaikista puolista. Näissä tarinoissa paha saattaa jäädä ilman palkkaansa, mutta ehkä jokin maailman virheistä saadaan korjattuakin.

Kaisa Kattelus on taitava suomentaja, joka tulkitsee Atkinsonin älykästä tekstiä sen ansaitsemalla tavalla.