Dekkariviikko 2022 – maailmojen välissä

Ruotsalaisen Christina Wahldénin dekkari Älä puhu kuolleista (Minerva, 2022; Nämn inte de döda, 2020: suomentanut Jänis Louhivuori; 385 sivua) sijoittuu Australian Darwiniin ja sen liepeille maan pohjoisosiin ja hieman myös lähisaarille, yhteiskuntaan, jossa rasismi ja syrjintä ovat arkipäivää.

Päähenkilöitä on useita: ruotsalainen opiskelija Greta, vastavalmistunut poliisi Jess, joka kuuluu alkuperäisiin australialaisiin ja kokenut poliisi Bluey, jonka mielimusiikkia on Abba.

On myös monta rikoksen uhria. Yhden heistä Greta löytää rannalta kuolleena. Häntä on mahdoton tunnistaa, mutta hän kuului alkuperäiskansaan, eivätkä he sano kuolleiden nimiä.

Bluey on kiikuttanut aamupäivällä useita Patsyn tuttavia kuulusteltaviksi. Patsy ei kuitenkaan kotoisin Darwinista, ja on vaikea sanoa, ketkä ovat oikeasti hänen sukulaisiaan. Vastassa on varsinainen karttuneiden perheenjäsenten sekamelska, jota Bluey ei saa millään järjestykseen. Kukaan ei tiede, kukaan ei muista, kukaan ei ole nähnyt mitään. Osa ei ollut selvin päin, osa ei ollut paikalla. Osa ehkä oli paikalla, muttei muista. Tai ei tahdo muistaa. Eri syistä. Kukaan ei pidä poliisista. Kaikki surevat vainajaa, häntä, jota ei saa lausua nimeltä. Tilanne tuntuu toivottomalta.

On myös vaikea tietää, mihin nainen kuoli – krokotiilin vai ihmisen uhrina. Muita rikosten uhreja ovat muun muassa mukamas-koulukoteihin vangitut nuoret, joiden kaltoinkohtelusta ja hyväksikäytöstä on vaikea lukea. Tässä vasta ennakoidaan:

Bluey nyökkää. Mikään ei ole vielä viitannut siihen, että Poppy olisi riistänyt itseltään henkeä. Mutta vartijassa on jotakin, mikä herättää Blueyssa halun painostaa häntä. Pelotella vähän, ravistella. Tämä paikka tekee vihaiseksi. Ei auta mitään, että talon nimi muutetaan kodikkuuden aikaan saamiseksi. Jos lapsi riistää itseltään hengen, henkilökunta on epäonnistunut tehtävässään.

Greta ei liity tutkimuksiin vain löytämällä ruumiin, vaan sattuu olemaan Jessin – ja tietokonenörtti Lizin – kämppäkaveri. Tarvitaankin poliisien ja siviilien (ei ehkä ihan uskottavinta) yhteistyötä, että rikokset saadaan ratkaistua ja syylliset selville. Dekkarin juoni on mukaansatempaava, mutta myös taustoittavat jälkisanat kannattaa lukea.

Ei vain eri kulttuurien (alkuperäiset australialaiset, Australian nykyinen valtaväestö, pohjoismaalaiset) vaan täysin eri maailmojen kohtaamisia ja niiden välisiä, ehkä ratkaisemattomia, ristiriitoja kuvaava rikosromaani on Darwin-sarjan aloitusosa. Seuraava osa Syklonivaroitus ilmestyy syksyllä 2022 ja on ehdottomasti lukulistallani.

Tajusin kirjaa lukiessani, etten muista yhtäkään australialaiskirjailijan teosta, jossa alkuperäisväestön jäseniä olisi missään merkittävässä roolissa. Kyse voi olla lukeneisuuteni rajoituksista tai siitä, ettei ainakaan aboriginaalien kirjoittamia teoksia ole laajemmin suomennettu, tai siitä, että valkoiset australialaiskirjailijat kirjoittavat mieluummin omasta maailmastaan, ja ehkäpä ulkopuolisen, kuten vaikkapa ruotsalaisen dekkaristin, on helpompi tuoda alkuperäisväestöä kirjansa henkilögalleriaan. Kirjailijan omin jälkisanoin:

On melkoista tasapainottelua kuvailla Australian alkuperäisväestöä kaunokirjallisuudessa, jos ei kuulu siihen itse. Joidenkin mielestä se ei ole mahdollista eikä toivottavaa.

Dekkariviikko 2019: Australia

Jane Harperin Kuiva kausi (Tammi, 2019; The Dry, 2016; suomentanut Mari Hallivuori; 381 sivua) sijoittuu Australian takamaille, Kiewarran pikkukaupunkiin, jossa ei ole satanut kahteen vuoteen. Kuivuus koettelee pientä maatalousyhteisöä monin tavoin.

Kun Hadlerin lammasfarmilla tapahtuu perhesurma, ei läheisen hieman isomman kaupungin poliisi juuri jaksa rikosta tutkia, vaan päättelee, että Luke Hadlerilla on niin sanotusti napsahtanut. Vaimonsa ja poikansa ammuttuaan hän näyttää surmanneen itsensä ja vain vauva on jäänyt henkiin.

Kirjan päähenkilö, talousrikostutkija Aaron Falk lukee kaukana Melbournessa tapauksesta lehdestä ja tunnistaa lapsuudenystävänsä. Hänen on palattava kaupunkiin, josta 20 vuotta sitten lähes pakeni isänsä kanssa. Falk aikoo vain osallistua hautajaisiin, mutta päätyykin Luken vanhempien pyynnöstä tutkimaan tapausta epävirallisesti, mutta yhdessä paikallispoliisin kanssa.

Painostavan kuumuuden lisäksi Falkia ahdistaa menneisyys, jonka vuoksi hän on kaupungissa persona non grata. Nuoruuden ystävänelikosta Ellie kuoli epäselvissä olosuhteissa ja niin isä Falk kuin hänen poikansakin joutuivat epäillyiksi. Tuo epäilys elää edelleen.

Koko kaupunki on kuin ruutitynnyri. Harper kuvaa yhteisöä ja sen jännitteitä hyvin. En osaa arvioida, miten todenmukaisen kuvan hän antaa australialaisen pikkukaupungin ihmisistä ja heidän asenteistaan, mutta varsin luotaantyöntävän vaikutelman hän heistä tarjoaa. Muutenkin koin sikäläisen kulttuurin yllättävän erilaiseksi kuin omani.

Rikosromaanina Kuiva kausi on oivallinen: jännitteinen, tiivistunnelmainen, monisyinen ja taustoittava. Aloitus on karu, mutta henkirikoksen kammottavuudella ei mässäillä, eikä sitä ja seurauksia toisaalta pehmennetäkään. Tyylilaji on realistinen

Lukeva peikko koordinoi tämänvuotista dekkariviikkoa ja sieltä löydät linkkejä muiden blogien dekkaripostauksiin.

 

Kunnon tälli antaa uuden mahdollisuuden

Nainen joka unohti (WSOY, 2016; What Alice Forgot, 2010; suomentanut Helene Bützow. 495 sivua) on australialaisen Liane Moriartyn kepeä romaani muistinmenetyksestä. Nelikymppinen Alice menettää kymmenen vuotta muististaan, kun jumppatunnilla satuttaa pahoin päänsä.

Alice huomaa olevansa avioeron partaalle päätynyt kolmen lapsen äiti sen sijaan, että odottaisi esikoistaan onnellisessa parisuhteessa. Hän havaitsee laihtuneensa ja tulleensa hyvään kuntoon, mutta vieraantuneensa sisarestaan ja ystävistään. Hän saa myös tietää olevansa kiireinen, tehokas ja tarmokas leppoisan, saamattoman ja laiskanpuoleisen sijaan. Talouskin on kunnossa, mutta onko mikään muu. Ja kuka on Gina, josta heti nimen putkahtaessa puheisiin ei haluta kertoa enempää?

Alicen ruumis tuntuu onneksi muistavan, mitä tehdä — meikata (jota ei tehnyt 10 vuotta sitten), punnertaa (ei olisi pystynyt 10 vuotta sitten), hoitaa monenlaisia lapsiin liittyviä arkisia töitä ja tehtäviä (joita ei ollut 10 vuotta sitten) ja niin edelleen.

Liekö tuollainen muistinmenetys edes mahdollinen? Kyseessä ei ole TGA eli ohimenevä täydellinen muistinmenetys, joka kestää alle vuorokauden ja paranee itsestään. Sen oire on nimittäin kyvyttömyys painaa mieleen uusia asioita (ei päde Aliceen, joka muistaa yli 10 vuoden takaiset asiat, mutta myös uudet) samalla kun muut ajatustoiminnot ja tajunnantaso säilyvät normaaleina (pätee Aliceen). Kyse voisi ehkä olla tavoitetietoisesta muistinmenetyksen teeskentelystä eli Alice ei halua muistaa tapahtumia välttääkseen tapahtumaan liittyvää vastuuta (Ginaan liittyvä syyllisyydentunne? — mutta se on tullut jo paljon tälliä aiemmin) ja hankalia seuraamuksia (avioero? huonot suhteet lapsiin? — eivät liity edelliseen). Teeskennelty muistinmenetys on usein äkillinen, voimakas ja hiljattain tapahtuneeseen tilanteeseen liittyvä. Aivan tästä ei siis taida olla kysymys.

Niinpä Alicen tapaus onkin kaunokirjallinen muistinmenetys, jonka avulla saadaan kerrottua, mitä Alicelle on tapahtunut sekä annetaan hänelle mahdollisuus tavallaan aloittaa uudelleen kymmenen vuoden takaa yrittäen olla päätymättä yhtä tiukkapipoiseksi, huumorintajuttomaksi, vaativaksi ja rasittavaksi kuin ensimmäisellä kerralla.

Se, miten siinä käy, on sujuvasti kirjoitettua ja yllättävän viihdyttävää luettavaa. Romaani saa jopa miettimään, millaista olisi, jos unohtaisi oman elämänsä kymmenen viimeisintä vuotta, ja — koska muistaa — kertaamaan tärkeimmät: viivähtämään parhaissa muistoissa ja toivomaan, että huonoimmat olisivat vain pahaa unta.