Farssikirjailijan tilitys

Kun mies elättää itseään kirjailijana, ei välty kiusaukselta yrittää sanoa jotakin rehellistä. Krapulapäivinä miettii itseään, vetää esiin kysymyksiä joihin ei ole muuta vastausta kuin se mikä sinussa itsessäsi, ja sitten panee paperille tilanteen, kohtauksen, ja ennen kuin huomaakaan on kirjoittamassa näytelmää jota työväenluokka ei ole tilannut.

Jussi Kylätaskun Revari (WSOY, 1975; 135 sivua) kertoo kirjailijan alter egosta Jalmari eli Jallu Pussitalosta, joka tuomitaan toveripiirissä revariksi. Revari tarkoittaa revisionistia, ja revisionismi on sosialistinen ideologia, joka pyrkii välttämään luokkataistelua, eli marxilaisuutta loivempi yhteiskuntafilosofinen aate, jota voidaan sanoa myös taipumukseksi kompromisseihin. Revari on siis sopuratkaisuihin taipuvainen luokkataistelun välttelijä. Teoksen maailmassa vuonna 1975 se tarkoittaa, että Jallu on luopunut taistolaisuudesta.

Minulle osoitettiin oikeaa tietä. Minä panin visusti merkille missä se kulkee ja mihin johtaa, välttääkseni sen ainaisesti. Minä halusin turtua, jäykistyä, kääriä poroporvarillisuuteni punalippuun. Mutta en onnistunut. … Mutta ei minusta revari tullut sinun ansiostasi.

Päähenkilö ja minäkertoja Pussitalo on farssikirjailija, joka varsin sekavasti selvittää viinanhuuruista ja kriisintäyteistä kirjallista, poliittista ja seksuaalista elämäänsä. Hän myös kirjoittaa kirjaa, tätä kirjaa. Mukana on on myös unijaksoja, muun muassa armeijapainajainen, ja lapsuusmuistoja, lukukokemukseni kannalta teoksen miellyttävimpiä osuuksia; luokkataistelun näkökulmasta epäilemättä porvallisen joutavanpäiväistä nostalgiaa.

Siinä ne nyt ovat jälleen, nurin jyrätyt Jalmarin kulmat, joihin uneksin poikain seikkailukirjat. Puolimatkankadulta Osmonmäelle, ratapihalta torille. Työläisten mentyä katu lekotteli vielä hetken tyhjänä. Lidmanin leipomn pulla-auto haki ensimmäisen lastin. Avattiin Jokisen maitokauppa, parturi, urheiluliike, Ruskon kenkäkauppa, ja tori heräsi eloon. Patarummun kokoinen kello lyhtypylväässä teki tunnin täyteen, haukotteli ja jatkoi sekuntien seulomista, ikävää kuin marjojen perkaaminen myytäväksi. Sarkatakkiset pulut katsastivat mitä maalaisilla oli kaupan.

Teos on satiirinen itsetilitys siitä, miten käy, kun taide yritetään alistaa aatteelle ja kulttuuri ylipolitisoituu. Avainromaanikin se on (ollut), mutta nyt 42 vuotta myöhemmin sillä, keitä todellisia henkilöitä — muita kuin itseään — Kylätasku aikoinaan reposteli ja irvi, ei taida enää merkitystä olla.

Minun farsseissani on aina ketsuppia. Minä olen pieni pyylevä kaveri, mutta minussa asuu demoni, tiedän ettei elämä lopu tähän päiväjärjestykseen, kello kahtakymmentäneljää seuraa kaksikymmentäviisi, eikä meitä jaeta silloin susiin ja lampaisiin, susista on tehty selvä. Jos minä olisin pessimisti, minä olisin kristitty tai mielisairas. Minä olen elukka, tahdon elää kuin elukka, ja kuolla.

Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, joka on myös luettavissa verkossa. Suomalaiset kirjabloggaajat osallistuvat Kirjojen Suomi -haasteeseen ja lukevat kaikki 101 kirjaa. Minulle osui arvonnassa tämä teos vuodelta, jonka tammikuussa vietin yhdettätoista syntymäpäivääni.

Joululahjakirjan ( ja -suklaan) lumoissa 70-luvun puolivälin tienoilla. Kuva: Riitta Ovaska

Luin silloin(kin) paljon ja koko ajan. Sisareni väittää, että kyvyttömyyni muistaa tarkasti tapahtumia tai tilanteita lapsuudestani tai nuoruudestani johtuu siitä, että elin suurimman osan tuosta ajasta kirjojen maailmoissa. Se voi hyvinkin olla totta. Joka tapauksessa henkilökohtaiset muistikuvani 70-luvusta ovat hajanaisia ja huteria.

Revari ei ollut erityisen miellyttävää luettavaa, vaikka se alun tahmomisen jälkeen etenikin kohtalaisen kiinnostavasti. En pysty arviomaan, miten hyvin teos kuvaa vuoden 1975 Suomea ja suomalaisia, mutta koen, että melko pienen piirin sekoiluista on kyse.

Kyllä minä todellisuuden hyväksyn. Mutta pitkäveteistä tämä on. En minä ymmärrä aikani sairautta, kuolevien osaston varmin tapaus, jonka terapiakseen on kannettava koko kerroksen ulostukset pihalle. Minä vain istun ja kirjoitan itsestäni kaiken mikä ei ole kirjoittamisen arvoista. Kun tämä saisi olla viimeinen kirja jonka kukaan tekee!

Onneksi ei saanut.

 

Jussi (oik. Juhani) Kylätasku (Tampere 1943 – Porvoo 2005) oli runoilija — esikoisteos Kosketuskohdat (1966) — ja käsikirjoittaja — tunnetuin ehkäpä Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven kanssa käsikirjoitettu menestyselokuva Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) — sekä näytelmä-, kuunnelma- ja proosakirjailija. Revari on toinen hänen harvakseltaan ilmestyneistä kahdeksasta romaanistaan. Näytelmistä tunnetuimpia lienevät Kyllikki ja Runar (1974) sekä Lea-palkitut Haapoja (1988), Keisari ja poika (1992) ja Hetki lähtöni lyö (1992).

Voit lukea Revarin verkossa maksutta, samoin muut 101 kirjaa -listan teokset. Voit myös katsoa Yle Areenasta kirjailija Keijo Siekkisen ja toimittaja Seppo Puttosen keskustelun Revarista.

Kuuskytluvun Kuopiossa

Kulmakaupan naiset (Tammi, 1999; 301 sivua) on Marja-Leena Tiaisen 1960-luvun puolivälin Kuopioon, erityisesti Linnanpellolla sijaitsevaan Kulmakauppaan, sijoittuva romaani. Päähenkilöinä on joukko eri-ikäisiä naisia, joiden elämää seurataan noin vuoden ajan. Jokaisella on omat murheensa ja onnensa; surut useinkin suurempia kuin pienet ilot.

Maila Jäntti on pitänyt kauppaa miehensä Sepon kanssa, mutta jäänyt eron jälkeen kauppiaaksi ja 10-vuotiaan pojan kanssa yksin, kun kauppaedustajaksi ryhtynyt mies on perustanut uuden perheen Helsinkiin. Vanhanaikainen ja remontin tarpeessa oleva ruoka- ja siirtomaatavarakauppa on tiukoilla, kun lähistölle avattu uusi itsepalvelumyymälä vetää asiakkaita, ja terveystarkastaja huomauttaa milloin mistäkin epäkohdasta.

Kotiinkuljetuksen avulla pikkukauppa saa toistaiseksi pidettyä joukon uskollisia asiakkaita, mutta vähitellen Mailan on harkittava siitä luopumista ja joko isäntämies Kyöstin kosintaan suostumista tai palkkatyötä; kauppiaana hän tienaa itselleen vähemmän kukaan pienipalkkaisista työntekijöistään.

Kaupan juoksutyttönä painavia kasseja naapurustoon raahaa Mailan pikkusisko Eeva-Liisa, joka haaveilee Ateneumiin pyrkimisestä ja saa siihen kannustusta taidemaalarilta, jolle käy viemässä tilattuja tavaroita. Onnenonkijatyyppinen, kevytkenkäinen Soili tulee kauppa-apulaiseksi, kun tarinan ainoa sopuisasta perhe-elämästä nauttiva henkilöhahmo Kerttu joutuu pitkälle sairauslomalle. Toisen myyjän Helinän elämäniloa ja -piiriä rajoittaa mustasukkainen ja humalassa väkivaltainen puoliso.

Tiaisen kirjoittama ajankuva on yksityiskohtainen ja aito. Hän luo sitä muun muassa elokuvien, musiikin, vaatteiden, paikkojen ja elävästi kuvattujen tilanteiden kautta.  Kuopion uusi teatteritalo (1963) on lähes uusi ja jonkun mainitaan pari kesää aiemmin nähneen Rollarit Yyterissä (1965). Muistan maitopussit, joihin Mailan kaupassa juuri siirrytään irtomaidon myynnistä, mutta muuten romaani kuvaa vuosikymmentä, josta minulla on vain hataria muistikuvia. Tiainen näyttää mukaansa tempaavan tarinan ja kiinnostavien henkilöiden kautta myös sen, miten elinaikanani vaikkapa yleinen elintaso on parantunut, asuminen väljentynyt ja sen taso noussut, naisten asema (lähes) tasa-arvoistunut ja yhteiskunta muutenkin nykyaikaistunut.

Romaani kuvaa paitsi pää- ja sivuhenkilöidensä elämää myös muuttuvaa yhteiskuntaa, jonka ilmiöitä ovat niin avioerot, kaupungistuminen kuin vanhempien yhteiskuntaluokasta irtautuminenkin. Luontevasti kirjoitettu, sujuvasti etenevä ja realistinen romaani puolen vuosisadan takaisista ajoista, joista toisaalta on ikuisuus ja toisaalta vain silmänräpäys.

P. S. Henkilökohtaisesti teos on minulle jonkinlainen merkkitapaus siksi, että sitä lukiessa kohtasin ensi kerran romaanin sivuilla oman nimeni: Mailan ex-miehen Sepon ja tämän uuden vaimon Auran tyttären nimi on Tuulevi. Meitä on vähän: Tuulevi-nimi on annettu 435:lle lapselle, joista suurin osa, 307, 1960-70-luvuilla, mutta se ole (koskaan ollut) nimipäiväkalenterissa. Itse elin parikymppiseksi ennen kuin kohtasin ensimmäisen kaiman.

Uskottavasti ihmissuhteista

Karin Alvtegenin uusin romaani Todennäköinen tarina (WSOY, 2012. En sannolik historia, 2010; suomentanut Laura Jänisniemi) ei ole rikosromaani niin kuin hänen aiemmat teoksensa ovat ainakin jossain mielessä kaikki olleet. Kyse on psykologisesta ihmissuhderomaanista.

Alvtegenin aiempien teosten tavoin tarina imaisi minut välittömästi maailmaansa. Tapahtumapaikkana on pieni kylä ja sen maaseutuhotelli Norlannissa. Hotellin omistaja Helena on keski-ikäinen nainen, joka on viettänyt ankean lapsuutensa onnellisimmat hetket kesälapsena tässä kylässä. Naapurissa asuu yhä lapsuuskesien ystävä Anna-Karin; hieman kauempana kummajaiseksi leimattu Verner.

Hotellilla ei mene kovin hyvin eikä se ole kokonaan valmis, kun Helenan mies päättää lähteä takaisin Tukholmaan. Pariskunnan teini-ikäinen tytär Emelie jää äitinsä luo lojaaliudesta, ei siksi että viihtyisi pienessä kylässä ilman yhtäkään samanikäistä ystävää.

Toinen keski-ikäinen päähenkilö on rikas liikemies Anders, joka on kadottannut elämänhalunsa, kun päätyy sattumalta Helenan hotelliin. Kyynikko kohtaa katkeran naisen, mutta heidän välilleen syntyy jotakin positiivista.

Yhdenkään kirjan aikuishenkilön lapsuusmuistoissa ei paljon onnellisuutta ole. Helenalla oli juoppo äiti eikä lainkaan isää; Andersin äiti kuoli ja isä leijaili kvanttifysiikan maailmassa jalat tukevasti ilmassa; Anna-Karin kasvoi suvaitsemattomuuden keskellä; Verneriä pidettiin hädin tuskin ihmisenä. Se vaikutti siihen, mitä heistä tuli, mutta he kaikki eivät jääneet lapsuutensa vangeiksi.

Romaani onnistuu olemaan sekä viihdyttävä että ajatuksia herättävä. Sitä on helppo lukea, vaikka siinä puhutaan isoista asioista: kuka olen, mistä tulen ja minne menen; miten kohtelen toisia ihmisiä; katsonko eteenpäin vai olenko jumittunut menneisyyteen; mitä minulla on annettavana muille ja maailmalle sen sijaan, että vaatisin ja olettaisin aina vain jotakin maailmalta ja muilta itselleni.

Kannattaa lukea.