Avainsana-arkisto: avioliitto

Farssikirjailijan tilitys

Kun mies elättää itseään kirjailijana, ei välty kiusaukselta yrittää sanoa jotakin rehellistä. Krapulapäivinä miettii itseään, vetää esiin kysymyksiä joihin ei ole muuta vastausta kuin se mikä sinussa itsessäsi, ja sitten panee paperille tilanteen, kohtauksen, ja ennen kuin huomaakaan on kirjoittamassa näytelmää jota työväenluokka ei ole tilannut.

Jussi Kylätaskun Revari (WSOY, 1975; 135 sivua) kertoo kirjailijan alter egosta Jalmari eli Jallu Pussitalosta, joka tuomitaan toveripiirissä revariksi. Revari tarkoittaa revisionistia, ja revisionismi on sosialistinen ideologia, joka pyrkii välttämään luokkataistelua, eli marxilaisuutta loivempi yhteiskuntafilosofinen aate, jota voidaan sanoa myös taipumukseksi kompromisseihin. Revari on siis sopuratkaisuihin taipuvainen luokkataistelun välttelijä. Teoksen maailmassa vuonna 1975 se tarkoittaa, että Jallu on luopunut taistolaisuudesta.

Minulle osoitettiin oikeaa tietä. Minä panin visusti merkille missä se kulkee ja mihin johtaa, välttääkseni sen ainaisesti. Minä halusin turtua, jäykistyä, kääriä poroporvarillisuuteni punalippuun. Mutta en onnistunut. … Mutta ei minusta revari tullut sinun ansiostasi.

Päähenkilö ja minäkertoja Pussitalo on farssikirjailija, joka varsin sekavasti selvittää viinanhuuruista ja kriisintäyteistä kirjallista, poliittista ja seksuaalista elämäänsä. Hän myös kirjoittaa kirjaa, tätä kirjaa. Mukana on on myös unijaksoja, muun muassa armeijapainajainen, ja lapsuusmuistoja, lukukokemukseni kannalta teoksen miellyttävimpiä osuuksia; luokkataistelun näkökulmasta epäilemättä porvallisen joutavanpäiväistä nostalgiaa.

Siinä ne nyt ovat jälleen, nurin jyrätyt Jalmarin kulmat, joihin uneksin poikain seikkailukirjat. Puolimatkankadulta Osmonmäelle, ratapihalta torille. Työläisten mentyä katu lekotteli vielä hetken tyhjänä. Lidmanin leipomn pulla-auto haki ensimmäisen lastin. Avattiin Jokisen maitokauppa, parturi, urheiluliike, Ruskon kenkäkauppa, ja tori heräsi eloon. Patarummun kokoinen kello lyhtypylväässä teki tunnin täyteen, haukotteli ja jatkoi sekuntien seulomista, ikävää kuin marjojen perkaaminen myytäväksi. Sarkatakkiset pulut katsastivat mitä maalaisilla oli kaupan.

Teos on satiirinen itsetilitys siitä, miten käy, kun taide yritetään alistaa aatteelle ja kulttuuri ylipolitisoituu. Avainromaanikin se on (ollut), mutta nyt 42 vuotta myöhemmin sillä, keitä todellisia henkilöitä — muita kuin itseään — Kylätasku aikoinaan reposteli ja irvi, ei taida enää merkitystä olla.

Minun farsseissani on aina ketsuppia. Minä olen pieni pyylevä kaveri, mutta minussa asuu demoni, tiedän ettei elämä lopu tähän päiväjärjestykseen, kello kahtakymmentäneljää seuraa kaksikymmentäviisi, eikä meitä jaeta silloin susiin ja lampaisiin, susista on tehty selvä. Jos minä olisin pessimisti, minä olisin kristitty tai mielisairas. Minä olen elukka, tahdon elää kuin elukka, ja kuolla.

Kirjallisuustoimittajat Seppo Puttonen ja Nadja Nowak ovat valinneet Suomen jokaiselta itsenäisyyden vuodelta yhden kirjan, joka on myös luettavissa verkossa. Suomalaiset kirjabloggaajat osallistuvat Kirjojen Suomi -haasteeseen ja lukevat kaikki 101 kirjaa. Minulle osui arvonnassa tämä teos vuodelta, jonka tammikuussa vietin yhdettätoista syntymäpäivääni.

a

Joululahjakirjan ( ja -suklaan) lumoissa 70-luvun puolivälin tienoilla. Kuva: Riitta Ovaska

Luin silloin(kin) paljon ja koko ajan. Sisareni väittää, että kyvyttömyyni muistaa tarkasti tapahtumia tai tilanteita lapsuudestani tai nuoruudestani johtuu siitä, että elin suurimman osan tuosta ajasta kirjojen maailmoissa. Se voi hyvinkin olla totta. Joka tapauksessa henkilökohtaiset muistikuvani 70-luvusta ovat hajanaisia ja huteria.

Revari ei ollut erityisen miellyttävää luettavaa, vaikka se alun tahmomisen jälkeen etenikin kohtalaisen kiinnostavasti. En pysty arviomaan, miten hyvin teos kuvaa vuoden 1975 Suomea ja suomalaisia, mutta koen, että melko pienen piirin sekoiluista on kyse.

Kyllä minä todellisuuden hyväksyn. Mutta pitkäveteistä tämä on. En minä ymmärrä aikani sairautta, kuolevien osaston varmin tapaus, jonka terapiakseen on kannettava koko kerroksen ulostukset pihalle. Minä vain istun ja kirjoitan itsestäni kaiken mikä ei ole kirjoittamisen arvoista. Kun tämä saisi olla viimeinen kirja jonka kukaan tekee!

Onneksi ei saanut.

 

Jussi (oik. Juhani) Kylätasku (Tampere 1943 – Porvoo 2005) oli runoilija — esikoisteos Kosketuskohdat (1966) — ja käsikirjoittaja — tunnetuin ehkäpä Risto Jarvan ja Kullervo Kukkasjärven kanssa käsikirjoitettu menestyselokuva Mies joka ei osannut sanoa ei (1975) — sekä näytelmä-, kuunnelma- ja proosakirjailija. Revari on toinen hänen harvakseltaan ilmestyneistä kahdeksasta romaanistaan. Näytelmistä tunnetuimpia lienevät Kyllikki ja Runar (1974) sekä Lea-palkitut Haapoja (1988), Keisari ja poika (1992) ja Hetki lähtöni lyö (1992).

Voit lukea Revarin verkossa maksutta, samoin muut 101 kirjaa -listan teokset. Voit myös katsoa Yle Areenasta kirjailija Keijo Siekkisen ja toimittaja Seppo Puttosen keskustelun Revarista.

kirjablogit_pysty

Mainokset

Perheressukka reissussa

David Nicholls on kevyttä mutta kirpeää viihdettä kirjoittava britti, jonka teosten uusin suomennos Yhtä matkaa (Otava, 2016; Us, 2014; suomentanut Inka Parpola; 445 sivua) pureutuu puolisyvällisen humoristiseen tyyliin kariutuvan avioliiton ja oman lapsen aikuistumisen viisikymppisessä miehessä aiheuttamaan paniikkiin.

Päähenkilö on 54-vuotias biokemisti Douglas Petersen, joka ei ole koskaan rentoutunut ja pitää asiantilaa hyvänä. Sitten Connie-vaimo ilmoittaa haluavansa avioeron juuri, kun pariskunnan on määrä lähteä kiertämään Europpaa pian kotoa pois muuttavan poikansa Albien kanssa. Matka päätetään toteuttaa, mutta yhdistämisen sijaan se erottaakin perheen kolme jäsentä, joista jokainen kipuilee omalla tavallaan ja omista syistään.

Matkakertomuksen väleissä Douglas muistelee parikymmenvuotista avioliittoa, jonka onnistumismahdollisuudet vaikuttavat sitä epätodennäköisemmiltä mitä enemmän parin taustoista, luonteista ja kiinnostuksenkohteista tulee ilmi. Tarina etenee siis kahdella aikatasolla: Connien ja Douglasin nuoruudessa 60-70-lukujen taitteen Lontoossa ja perheen nykyisyydessä meidän aikamme Euroopan kultturimatkailukohteissa.

Kaikki edellä kerrottu huomioiden ei uskoisi, että kyseessä on vetävästi kirjoitettu, hauska, liikuttava, sujuvasti etenevä ja viihdyttävä yhdsitelmä matkakertomusta, parisuhderomaania ja tarinaa itsensä löytämisestä. Nicholls on taitava kirjoittaja, jolta moinen onnistuu.

Elämä elämältä -romaanin hieno rinnakkaisteos

Kate Atkinsonin Elämä elämältä oli upea lukukokemus ja melkein pelotti tarttua sen sisar- tai rinnakkaisteokseksi mainittuun Hävityksen jumalaan (Schildts & Söderströms, 2016; A God in Ruins, 2015; suomentanut Kaisa Kattelus; 494 sivua) — jospa se ei imaisisikaan.

Aluksi tuo varovaisuus oli kostautua ja tuntui, ettei tarina oikein ala elää. Henkilöt olivat tuttuja Ursula Toddin elämäntarinaa lähes loputtomasti varioivasta edeltäjästä ja nyt pääosaan nousee Ursulan pikkuveli Teddy, keskeiseksi tapahtuma-ajaksi toinen maailmansota, jolloin Teddy on lentäjä, ja toistuvaksi tapahtumapaikaksi pommikoneen ohjaamo.

Pian olin kuitenkin kirjailijan luoman maailman ja Toddin suvun ihmisten lumoissa. Vaikka tapahtumat kiertyvät päähenkilön lentäjävuosien ympärille, on romaani valtavan paljon muutakin kuin kertomus siitä, miten Britannian ilmavoimat toisen maailmansodan aikana pommittivat Saksaa. Silti juuri nuo tapahtumat ovat sen ydin samaan tapaan kuin Lontoon pommitukset ovat Ursulan tarinan keskiössä.

Teddy on sankarilentäjä, joka ei usko sodanjälkeiseen elämään. Kun se kuitenkin koittaa, hän päättää olla aina ystävällinen. Äitinsä lempilapsesta ja siskojensa suosikkiveljestä tulee luotettava aviomies, omistautuva isä ja rakastava isoisä. Teddystä toinen mahdollisuus on käytettävä niin hyvin osaa, mutta ei se pelasta hänen läheisiään onnettomuudelta tai sairaudelta eikä häntä itseään surulta ja murheelta.

Hävityksen jumalassa ei jossitella eli tarjota lukuisia vaihtoehtoja elämän käänteille samaan tapaan kuin Elämä elämältä -teoksessa, mutta kyllä Atkinson silti osaa kieputtaa tarinaa ja henkilöitään ajassa ja paikassa sekä järjestää tällä kertaa loppuyllätyksen, joka lähes pakottaa aloittamaan kaiken alusta. Hieno romaani.

 

Selibaattisesonki

Carol Shields ja Blance Howard julkaisivat vuonna 1991 kirjeromaanin A Celibate Season, joka on nyt julkaistu (Otava, 2015) suomeksi nimellä Kuiva kausi.

Keski-ikää lähestyvä aviopari Jocelyn ja Charles joutuu juristivaimon määräaikaisen, mutta sekä ammatillisesti että taloudellisesti houkuttelevan, työn vuoksi valtavan kokoisessa Kanadassa kuukausiksi erilleen, ja päättää pitää yhteyttä kirjeitse. Kun vuonna 1990 haluttiin säästää puhelinlaskuissa, ei voitu turvautua skypeen tai edes sähköpostiin.

Koti ja teinit jäävät arkkitehti-isän hoiviin. Kirjeet ovat alkuun reippaan luottavaisia, mutta käyvät pian yhä paljastavimmiksi ja rehellisemmiksi. Roolien muuttuminen, päivittäisen viestinnän katoaminen ja seksielämän puuttuminen vaikuttavat molempien ajatuksiin, tunteisiin ja tekoihin oletettua enemmän. Erosta tulee pitkän liiton koetinkivi; eroajasta vaikeampi kuin kumpikaan osaa etukäteen aavistaa.

Iloitsen tämän sujuvan, liikuttavan ja hauskan avioliittoromaanin ilmestymisestä suomeksi. Vuonna 2003 kuollut Shields kuuluu mielikirjailijoihini; Howardia en muista aiemmin lukeneeni. Suomentantaja Hanna Tarkka on tehnyt hyvää työtä. Howardin kirjoittaman Jocelynin ääni on erilainen, omansa, toinen kuin Charlesin, jonka kirjeet kirjoitti Shields.

Rakastetun viimeinen kirje

Jojo Moyes on luemma erittäin suosittu romanssikirjailija. Outoa. Minusta (melko hölmösti suomeksi nimetty) Ole niin kiltti, älä rakasta häntä (Gummerus, 2014. The Last Letter From Your Lover, 201; suomentanut Heli Naski; 532 sivua) oli ennalta-arvattava, ylipitkä ja paljon vähemmän romanttinen kuin oletin.

Kirjan varsinainen pari kohtaa ja eroaa moneen kertaan traagisen romanttisesti – ainakin oletan tuollaisen olevan ideana – 1960-luvun alussa. Viidenkymmenen vuoden takaisen brittikeskiluokan käyttäytymismallit ja moraalisäännöt vaikuttavat olevan lähempänä Jane Austenin aikaa kuin nykyhetkeä, jossa kirjan kehyskertomuksen toimittaja-päähenkilö löytää sattumalta kirjeen, jonka perusteella alkaa selvittää traagiseksi osoittautuvaa rakkaustarinaa.

Juonipaljastuksia tekemättä on vaikea kertoa enempää henkilöistä (edes nimiä) tai tapahtumista, joten lopeta tähän, jos et halua tietää niistä.

Minua jäivät vaivaamaan ainakin nämä asiat:

  • Miksei Jennifer ihmettellyt, että joutui auto-onnettomuuteen, vaikka tapaaminen Bootin kanssa oli selvästi sovittu juna-asemalle?
  • Miten kummassa arkistopäällikön ei nimi tullut mainituksi kertaakaan Ellien ja Roryn keskusteluissa?
  • Miksi Moiran ylenpalttinen lojaalius Laurencea kohtaan mureni niin helposti?
  • Miten nykyaikainen, fiksu nainen voi olla niin sinisilmäinen kuin Ellie Johnin suhteen?

Olen ilmeisesti lukenut liikaa dekkareita enkä taida kuulua tämäntyyppisen kirjallisuuden kohderyhmään. Moni varmasti pitää kovasti. Kaipa minäkin jollain tapaa viihdyin, kun kerran loppuun asti luin.