Flavia de Luce jälleen vauhdissa — dekkariviikko 2017: 2

Alan Bradleyn Kuolleet linnut eivät laula (Bazar, 2017; The Dead in their Vaulted Arches, 2014, suomentanut Maija Heikinheimo;  331 sivua) on suositun ja viihdyttävän Flavia de Luce -dekkarisarjan kuudes osa. Edellinen osa päättyi 11-vuotiaan harrastajakemistin ja -salapoliisin isän dramaattiseen ilmoitukseen, että Harriet-äiti on lopultakin löydetty. Tämä on kadonnut vain muutamia kuukausia kolmannen tyttärensä Flavian syntymän jälkeen.

Kuolleet linnut eivät laula alkaa siitä, että de Lucen perhe ja lähes koko Bishop Laceyn kylä on rautatieasemalla odottamassa Harrietin ruumista kuljettavaa junaa. Asemalla tuntematon muukalainen ehtii kuiskata oudon viestin Flavian korvaan ennen kuin hänet työnnetään juuri saapuvan junan alle. Kuka kuoli ja kuka tappoi — siinä riittää selvitettävää hautajaisvalmisteluiden ohessa. Flavia ennättää myös löytää rapistuvan kotikartanonsa Buckshawn vintiltä vanhan filminauhan, käydä lennolla äitinsä entisellä pienkoneella ja tietenkin tehdä muutamia kemiallisia kokeita.

Suvun tarkimmin varjellut salaisuudet alkavat paljastua ja Flavian elämässä tapahtuu suuria muutoksia. Sarja kaipasikin jo jotakin uutta.

Yöpöydän kirjat emännöi tämänvuotista dekkariviikkoa.

dekkariviikko17

 

Mainokset

Flavia de Lucen uusin seikkailu

Alan Bradleyn luoma valloittavan ärsyttävä Flavia de Luce on sarjan viidennessä romaanissa edelleen 11-vuotias harrastelijasalapoliisi, joka asuu englantilaisessa Bishop Laceyn pikkukylässä 1950-luvulla. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016; Speaking from Among the Bones, 2013; suomentanut Maija Heikinheimo; 410 sivua) kuvaa, kuinka tämä neitietsivä-peppipitkätossu-kombinaatio törmää pääsiäisviikon kunniaksi kirjaimellisesti ruumiiseen.

Flavia notkuu tietenkin uteliaisuuttaan paikalla kirkossa, kun kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin hautaa avataan, jotta sitä voitaisiin pääsiäispyhinä esitellä pyhimyksen kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi. Haudasta löytyykin yllättäen kirkon urkurin ruumis kaasunaamari kasvoillaan eikä selitystä, murhaajaa tai muitakaan tapauksien mutkia pysty selvittämään kukaan muu kuin Flavia, tuo nerokas pikku kemisti. Kylän poliisi on tapansa mukaan hidasliikkeinen ja oikeastaan vain odottaa pikkuneitimarplen ratkaisevan rikoksen.

Sivujuonena Flavia tutustuu myös erikoiseen henkilöön, josta ei tiedä, onko hän lapsi vai aikuinen, vankina vai suojattuna. Sen sijaan suuren mutta kolkon kotikartanon — joka on postimerkkiharrastukseensa keskittyvän isännän saamattomuuden vuoksi joutumassa vasaran alle — keittäjä rouva Mullet ja yleismies Dogger jäävät tällä kertaa aiempaa pienempiin sivuosiin eivätkä isosiskot jaksa enää olla yhtä ilkeitä kuin ennen. 

Isä on aina ollut lähinnä taustaa, mutta nyt hän kertoo peräti kahdesti jotakin mullistavaa. Niinpä Bradley pienin askelin avaa puoliorvon Flavian äitiin liittyvää salaisuuden verhoa. Tavattoman sujuvaa, leppoisaa ja viihdyttävää dekkarikirjallisuutta kaavamaisuudestaan huolimatta.

Kolme erilaista jännäriä lapsista

Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -dekkari Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016; I Am Half-Sick of Shadows, 2011; suomentanut Maija Heikinheimo; 317 sivua) ei mielestäni ole yhtä valloittava kuin aiemmat sarjan teokset. (Katso mitä kirjoitin toisesta ja kolmannesta osasta.) Vaikuttaa siltä, että pikkuvanhan 11-vuotiaan kemistin salapoliisihommelit 1950-luvun englantilaiskylässä alkavat toistaa itseään liikaa, vaikka juoni onkin näppärästi punottu.

Aivan toisenlaisen brittitytön kohtasin Rosamund Luptonin huimassa arktisessa jännärissä Hiljaisuuteen hävinneet (Gummerus, 2016; The Quality of Silence, 2015; suomentanut Outi Järvinen; 326 sivua), jossa kuuro 10-vuotias Ruby matkaa äitinsä kanssa rekalla Alaskan halki etsimään Rubyn isää, joka on luontokuvaaja. Hänet on nähty viimeksi pienessä inuiittikylässä, joka on palanut maan tasalle. Lupton kuvaa hienosti kuuron lapsen havaintoja ja elämää, mutta näkökulma on myös äidin. Jännitys on tiivistä monista epäuskottavuuksista huolimatta.

Ruotsalaisen Katarina Wennstamin romaanissa Kivisydän (Otava, 2016; Stenhjärtat, 2012;suomentanut Anja Meripirtti; 412 sivua) lapsi on pääosassa toisella tavalla, uhrina. Vain kuusikuinen Gloria tuodaan lastensairaalan päivystykseen henkihieverissä ja hänellä todetaan vakava aivovamma. Vauvaa on ilmeisesti ravisteltu rajusti. Hyvintoimeentulevan perheen vanhempien välit vaikuttavat hieman oudoilta ja Glorian veljet jotenkin säikyiltä. Isoäidit antavat perheestä ristiriitaisia lausuntoja eikä lapsenvahtina usein ollutta tyttöä tavoiteta. Kuka vauvaa riepotteli? Kerran aloitettuani en voinut jättää lukemista kesken. Niin tenhoavasti voi kirjoittaa näin hirvittävästä väkivallasta, joka on yleisempää kuin tiedetään, sillä aina ravisteltu vauva ei päädy sairaalaan.