Rakkautta Brexit-äänestyksen varjossa

Nick Hornby tunnetaan erityisesti romaaneista Uskollinen äänentoisto (suom. 1996, uusi painos 2022) ja Poika (suom. 1999, uusi painos 2022), jotka ovat kääntyneet myös onnistuneiksi elokuvasovituksiksi. Niiden lisäksi on suomennettu muutama muukin romaani. Uusin teos Olet tässä (WSOY, 2022; Just Like You, 2020; suomentanut Irmeli Ruuska; 329 sivua) on Brexit-kansanäänestyksen aikoihin sijoittuva epätavallinen rakkaustarina.

Nyt Lucy ymmärsi. Kansanäänestyksen vuoksi ihmisryhmät, jotka eivät pitäneet toisistaan, pääsivät riitelemään keskenään. Yhtä hyvin hallitus olisi voinut pyytää vastaamaan kyllä tai ei vaikkapa julkisella paikalla alasti kekkalointia, kasvissyöntiä, uskontoa, nykytaidetta tai jotain muuta sellaista aihetta koskevaan kysymykseen, joka jakoi ihmiset kahteen toisiaan kyräilevään leiriin. Jonkin sitä täytyi lietsoa, eivät ihmiset muuten tuohtuisi niin kovasti.

Lucy on 42-vuotias eronnut opettaja, jolla on kaksi lasta. Keskiluokkainen Lucy ostaa sunnuntaipaistinsa ja grillikylkensä mieluummin lähilihakaupasta kuin marketin altaista. Lihakaupassa tekee yhtä monista töistään parikymppinen työväenluokkainen Joseph, joka haaveilee DJ:n urasta, joka asuu yhä äitinsä kanssa. Kaikkien muiden erottavien asioiden lisäksi heidän ihonsa ovat erivärisiä.

Yksi Josephin töistä ovat lapsenvahtikeikat ja sitä kautta hän ja Lucy tutustuvat paremmin kuin pikaisissa myymäläkohtaamisissa. Silti heidän välillään syttyy kipinä, heille syntyy suhde, he tuntuvat kuuluvan toisilleen. Hornby painottaa parin ikäeroa kenties hieman liikaa suhteessa muihin eroihin, mutta toisaalta vaikkapa Josephin tuskailu Brexit-äänensä kanssa kertoo paljon siitä kaikesta muusta: Kuka olen? Mihin joukkoon kuulun? Miten minunkaltaiseni kuuluu äänestää?

Joseph oli hutera pöytä, lasinen kattoikkuna, ohut jää. Mutta ihmiset nauttivat ohuesta jäästä!

Hornby kirjoittaa – ja Ruuska suomentaa – sujuvaa, soljuvaa tekstiä: napakkaa dialogia, tarkkavaistoista tunne-elämää, riittävästi yhteiskunnallista taustaa ja nautittavaa juonenpunontaa.

Lucy olisi kahdeksankymppinen, kun Joseph olisi kuusikymppinen, ja silloin kaikki piinallinen nolous, epäily ja kiihko olisi oletettavasti ohi. Hän yrittäisi nauttia siitä niin kauan kuin sitä kestäisi.

Liikuttavaa, hauskaa, leppoisan vakavaa.

Kahdentoista päähenkilön sinfoninen kuvakudos

Englantilais-nigerialaisen Bernardine Evariston teosta Tyttö, nainen, toinen (WSOY, 2022; Girl, Woman, Other, 2019; suomentanut Kaijamari Sivill; 528 sivua) voisi kutsua vaikkapa sinfoniseksi säenovellikokoelmaksi, mutta romaani se runollisista piirteistään ja kahdestatoista eri päähenkilöstään huolimatta on. Ja ainutlaatuinen elämys.

Kuulostaa kovin vakavalta kuvailla, että teos on Booker-palkittu ja Barack Obaman kehuma kuvaus naisista Britannian kolonialistisen historian eri vaiheissa, kun se on huikea lukunautinto täynnä värejä ja ääniä, rakkautta ja raivoa, kohtaamisia ja ohikulkemisia sekä etenkin upeita ihmisiä.

väliajalla hän huomasi, että valkoisen yleisön joukosta muutamat katselivat häntä baaritiskillä eri tavalla kuin aikaisemmin kun hän oli astunut lämpiöön, paljon ystävällisemmin, aivan kuin hän olisi heijastellut heidän katsomaansa näytelmää, ja koska he hyväksyivät näytelmän, he hyväksyivät hänet
yleisössä oli myös enemmän mustia naisia kuin hän oli milloinkaan nähnyt kansallisteatterin näytännöissä

Kehyskertomuksena on näytelmäkirjailija-ohjaaja Amman uusimman teoksen ensi-ilta. Kansallisteatteriin. Amma on tarinan keskushenkilö, johon kaikki romaanin henkilöt tavalla tai toisella linkittyvät. Muut yksitoista päähenkilöä saavat kukin oman lukunsa.

Henkilöt (tytöt, naiset, toiset) ovat kaikki omanlaisiaan ja jokainen saa oman äänen. Eri henkilöiden tarinat tapahtuvat eri aikoina yli vuosisadan aikana (suurin osa tosin lähiaikoina) ja eri lukujen – jotka voisivat olla myös itsenäisiä novelleja – henkilöt esiintyvät toistensa tarinoiden sivuosissa, joten en voi kuin hämmästellä kirjailijan taitoa pitää kaikki langat ja solmut ja silmukat sellaisessa järjestyksessä, että on syntynyt tämä kudos, moniulotteinen kuva. Joku lukija on piirtänyt heidän suhteistaan kartan, jonka kirjailija on jakanut Twitterissä.

Iloiset ja surulliset, hauskat ja vakavat tarinat kuvaavat naisten kautta suuria teemoja: etnisyyttä ja juuria, seksuaalisuutta ja sukupuoli-identiteettiä, luokkayhteiskuntaa ja varallisuuseroja, ystävyyttä ja rakkautta, perhettä ja muita ihmissuhteita, hyväksikäyttöäkin.

Ei kannata säikähtää teemoja eikä sitäkään, että teoksen tyyli on kokeellinen, sillä siihen tottuu nopeasti ja teksti soljuu kuin itsestään. Tekstiä ei varmasti ole ollut aivan helppo suomentaa. Kiitokset hienosta työstä!

Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)