Muistokirjoittamisen vaikeus

Hänelle on vähitellen alkanut muodostua käsitys siitä, miten kuolleista on tapana kirjoittaa.

Anja Portinin esikoisromaanin Muistokirjoitus (S&S, 2019; 252 sivua) päähenkilön Julian pitäisi kirjoittaa äitinsä – erityisesti satutulkinnoistaan tunnetun ääninäyttelijän – muistokirjoitus.

Äiti tosin elää vielä ja pyytänyt sitä itse, jotta voisi valvoa, mitä hänestä kuoleman jälkeen kirjoitetaan. Naisten suhde ei ole mutkaton eivätkä Julian lapsuusmuistot helppoja. Hän alkaa kuitenkin penkoa äitinsä arkistoja ja vajoaa pian menneisyyteen ja muistoihin niin, että oma lapsi uhkaa unohtua.

Ensin Julia ei ole ajatuksissaan ja mielessään läsnä, lopulta ei enää fyysisestikään kotona. Aaro-poika on mainio hahmo ja tuli minua lähemmäksi kuin Julia. Se, mitä hänelle pimeänä ja lumisena pakkasiltana tapahtuu, koskettaa.

Portin kirjoittaa muutoksesta ja murtumisesta eleettömästi; sillä tavalla kauniisti, ettei Julian ahdistuneisuus käy kimppuun, vaan pysyy kuin lasisen tai jäisen pinnan alla. Julia jää etäiseksi.

Dialogin melkein täydellinen puuttuminen tekee kaikesta jotenkin hiljaista, vaiennettua.