Kanan, broilerin, sian ja lehmän elämä ja kuolema Suomessa

Elina Lappalaisen moneen kertaan palkittu tietoteos Syötäväksi kasvatetut – miten ruokasi eli elämänsä (Atena, 2012) on sujuvasti ja asiantuntevasti kirjoitettu teos, jossa käsitellään yleisimpien tuotantoeläinten (kana, broileri, sika, lehmä) kasvatusta Suomessa, usein muuhun Eurooppaan ja muihin länsimaihin verraten.

Lappalainen kertoo faktoja, mutta ilmaisee myös mielipiteensä kertoen esimerkiksi, mistä ostaa oman joulukinkkunsa ja miksi. Hän kuvaa eläinten tehotuotantoa kaunistelematta ja kauhistelematta käyden läpi eläinten elämää ja kuolemaa tila- ja teurastamovierailuihin, eläinlääkärien ja erilaisten tutkijoiden haastatteluihin, julkaistuun tutkimustietoon ja tilastotietoihin pohjautuen. Taustatyöt on tehty hyvin.

Teos on tarkoitettu ajatusten ja keskustelun herättäjäksi, sillä kaikkien meidän on syötävä, ja tehtävä sen suhteen valintoja. Lappalainen haastaa miettimään, millä perusteella valintamme teemme. Ratkaiseeko vain hinta? Onko tuotantomaalla tai -tavalla väliä? Onko meillä tarpeeksi tietoa voidaksemme tehdä sellaisia ruokaostoksia kuin itse haluamme?

Lappalainen toivoo, että kaupoissa olisi vaihtoehtona hyvinvointimerkittyjä tuotteita, joista tietäisi, että eläinten olot ylittävät minimivaatimukset. Nykytilanteessa meidän on mahdoton tietää, millaiselta tilalta tuotteet ovat peräisin, onko makkaraan käytetty liha ilman puudutusta nupoutetusta lehmästä, tuleeko jukurtin maito parteen kytketystä vai pihatossa elävästä lehmästä tai kastroitiinko porsaanleikkeen possu ilman kipulääkettä. Sen sijaan tiedämme, että broilerisuikaleiden raaka-aine eli viisiviikkoisen elämänsä epäyksilönä tuhansien kaltaistensa laumassa vain päätyäkseen ruuaksemme.

Lappalainen ei saarnaa eikä syyllistä, mutta todellisuutta on se, että suomalaistilojen panostukset eläinten hyvinvointiin vaihtelevat hyvästä kelvottomaan. Pelkkä lakien noudattaminen ei takaa, että eläimillä olisi edes kohtuullisen hyvä elämä.

Kirja on asiallinen tietopaketti kaikille suomalaisille, jotka syövät kananmunia, broileria, sianlihaa, naudanlihaa ja maitotuotteita. Kaikista syötäväksi kasvatetuista eläimistä (kasveista nyt puhumattakaan) se ei kuitenkaan kerro. Lupaus ”Tämän kirjan luettuasi tiedät, miten ruokasi on elänyt.” ei siis aivan täyty, sillä harvempi meistä vain juustolla, munilla ja pekonilla elää. Jatko-osassa Lappalainen voisi paneutua muun muassa kirjolohien elämänlaatuun, riisinviljelyn ympäristövaikutuksiin tai tuontitomaattien tuotannon eettisyyteen.

Mainokset

Eipä haittais jos me poistuttais*

Alan Weismanin Maailma ilman meitä (Atena, 2008; suom. Ulla Lempinen ja Tiina Ohinmaa), kysyy millainen maailmasta – maapallosta ja elämästä sillä – tulisi,  jos ihmiset katoaisivat kokonaan, jos ihmisiä ei yht’äkkiä olisi.

Weisman on tehnyt laajan ja kauaskantoisen ajatuskokeen, koska haluaa näyttää ja kertoa konkreettisesti, millainen on ihmiskunnan vaikutus maapalloon. Toisaalta se on valtaisa, peruuttamaton ja ainutlaatuinen, mutta toisaalta mitätön ja häviävä, sillä Weisman kertoo samalla myös luonnon melkein uskomattomasta uusiutumiskyvystä.

Teoksen aloitusluku oli henkilökohtaisesti vaikuttava ja mukaansatempaava, koska Bialowiezan ikimetsä itäisessä Puolassa on tuttu. Kun Weisman sitten siirtyy New Yorkin Manhattanille kuvailemaan, miten umpeenrakennettu kaupunkisaari palautuisi luonnontilaan ilman ihmisiä, avautuu teoksen maapallon laajuinen mittakaava tehokkaasti.

Weisman on tehnyt kirjansa eteen valtavasti taustatyötä: haastatellut asiantuntijoita ja matkustanut paljon – Kappadokia, Tshernobyl, Panaman kanava, Koreoiden rajavyöhyke, Iso Valliriutta… Hänen kuvauksensa ihmisettömästä maapallosta ovat vakuuttavia ja kiehtovia. Samalla, kun Weisman ennustaa, mitä maailmassa tapahtuisi ilman ihmistä, hän muistuttaa, mitä on jo tapahtunut ihmisen takia. Eikä kyse ole pelkästään teollisen ajan luonnonvarojen riistosta, vaan vaikkapa siitä, miten moni eläin- ja kasvilaji kuoli sukupuuttoon ihmisten vuoksi jo tuhansia vuosia sitten.

Weisman ei kirjassaan saarnaa eikä julista, sillä se olisi tarpeetonta. Hänen tyylinsä kertoa tosiasioita menneisyydestä ja todennäköisyyksiä mahdollisesta tulevaisuudesta on tehokas ja toimiva. Hän paneutuu kestämättömän kehityksen teemaan erilaisten osa-alueiden kautta, joista masentavin on muovin tarina. Muovien hajoaminen kestää käsittämättömän pitkään; niiden elinikää ei oikeastaan vielä tiedetä. Ilmeisesti ainoa ihmisen tekemä, joka kestää maapallolla muoviakin pitempään, on ydinjäte.

Tuhoaako ihminen lopulta itsensä, kun ei pääse tasapainoon ympäristönsä kanssa? Vai ehdimmekö vielä tehdä jotakin ennen kuin planeetallamme on enemmän ihmisiä ja ihmisten tuottamaa roinaa kuin se kestää? Pitäisikö vielä yrittää, vai antaa mennä, kun kerran on alamäki? Kävi miten kävi, luonto voittaa. Joko ihmisen kanssa tai ilman ihmistä. Täällä on elämää, kunnes aurinkomme aikanaan sammuu.

Klikkailtava kaavakuva havainnollistaa ihmisen potentiaalisen katoamisen seurauksia: http://www.worldwithoutus.com/did_you_know.html

*Aknestik: Lammikkolaulu 2000 (”Ihmisen parempi ois pian kuolla pois että kalat vois liplutella lammikoissa… Eipä haittais, jos me poistuttais; linnut lirkuttais, lammet nukkuisi kaislikoissa…”)