Suomalainen rautarouva

Tuskin kovin moni muu on onnistunut itse kutsumaan itsensä presidentin itsenäisyyspäivän juhliin.

Teemu Luukka on kirjoittanut yhteen teokseen sekä huiman suomalaiselämäkerran että New Yorkin historian. Teos New Yorkin uhmatar – Tyyni Kalervon ja ikonisen metropolin tarina (Otava, 2018; 400 sivua) on alaotsikkonsa mukaisesti sekä Tyynin (o.s. Hyryläinen, 1900-1993) että ”maailman pääkaupungin” elämäkerta.

Lyhyesti sanottuna kyse on köyhistä oloista lähteneen suomalaistytön tie legendaariseksi newyorkilaisravintoloitsijaksi. Käsittämättömällä pelottomuudella nuori kielitaidoton nainen matkusti yksin Kanadaan ja laittomasti edelleen rajan yli Yhdysvaltoihin. Kovalla raatamisella ja järjettömällä säästäväisyydellä hän kohosi piiasta, kokista, siivoojasta ja hierojasta menestyneeksi monialayrittäjäksi.

Keittiön takana on pieni huone, johon Tyyni majoittuu yli 25 vuodeksi, vaikka liiketilaksi määritellyssä talossa ei saisi asua.

Tyyni eli Mrs K oli ristiriitainen nainen. Hän omisti eritasoisten kansanravintoloiden ja yökerhojen lisäksi Yhdysvalloissa maatilan, majatalon ja jopa kokonaisen kerrostalon, ja myös Suomessa lopulta useita kiinteistöjä, mutta nukkui itse suurimman osan elämästään baariensa takahuoneissa. Hänellä oli lopulta paljon varoja, mutta hän nuukaili melkein kaikessa. Hän tuli itse työväenluokasta, mutta kohteli silti palkollisiaan huonosti. Hän oli säästäväinen, jopa saita, mutta myös valtavan antelias ja suuri hyväntekijä. Hän avioitui ja sai lapsen, muttei asunut perheensä kanssa. Hän eli New Yorkissa 23-vuotiaasta kuolemaansa saakka, muttei koskaan oppinut kunnolla englantia, vaan puhui finengelskaa. Hän oli peloton ja suora, mutta myös huijasi ja petkutti — etenkin verottajaa.

Tyyni antaa ihmisten juoda itsensä kovaankin humalaan. Häntä eivät meteli ja hurjakaan meno häiritse, mutta rettelöitsijät hän taltuttaa hetkessä vaikkapa vääntämällä niskan hermoratapisteistä. Jos muu ei auta, hän hakkaa asiakkaita pesäpallomailalla. Hän osaa huutaa tavalla, joka saa tajuttomankin tottelemaan. Jos asiakas sammuu baaritiskille, Tyyni kaataa ammoniakkia rättiin ja tunkee sen asiakkaan naamaan.

Kirjasta välittyy kuva ihmisestä, jota ei voi lokeroida, ja jota kukaan ei kenties tuntenut kovin hyvin. Hän oli poikkeusyksilö, josta itsekseen pärjääminen saattoi tehdä niin kovan, ettei pintaa syvemmälle päässyt kukaan.

Tyyni halusi arvostusta ja saikin sitä, mutta monille sovinnaisesti ajatteleville Tyyni oli epäilyttävä ja vieroksuttava henkilö.

Persoonallisen (lue: ei kovin miellyttävän mutta varsin kiinnostavan) rautarouvan elämäkerran ohessa kirja kertoo New Yorkin vaiheista samana aikana. (Näissä osioissa on käytetty niin huteraa kirjasinta, että lukeminen oli hieman vaikeaa.) Ne luovat kiinnostavan ja tärkeän taustan sille maailmalle, johon Tyyni Kalervo oman pienen valtakuntansa loi. Molemmat osiot ovat paikoin liiankin yksityiskohtaisia, mikä hieman väsytti ja sai aina välillä lukemaan jotakin aivan muuta. Kenties väsymystä aiheutti myös Mrs K:n huima työtahti ja vähäinen unenmäärä.

He sopivat, että Kekkonen tulee Little Finlandiin. Vierailu on tarkoitus järjestää 25. päivä. Tyynillä tulee hirveä kiire. Aikaa on kolme päivää, joiden aikana ravintola pitää laittaa kuntoon, ruuat tilata ja käyntikortit tehdä. Tyyni nauttii. Kiire on ihan parasta mitä hän tietää.

Teemu Luukka työskenteli Tyynin baarissa muutamia vuosia. Hän on haastatellut kirjaan Tyynin poikaa sekä entisiä alaisia ja tuttavia.

Tietojenkäsittelyn esiäiti

Adan algoritmi – kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan (Vastapaino, 2017; Ada’s Algorithm: How Lord Byron’s Daughter Ada Lovelace Launched the Digital Age, 2014; suomentanut Tapani Kilpeläinen; 310 sivua) on James Essingerin kirjoittama lennokas elämäkerta huippulahjakkaasta ihmisestä, joka sattui olemaan paitsi nainen aikana, jolloin naisten älyä ei juuri arvostettu eikä oikein tunnustettu, myös sairasteleva ja lyhytikäinen.

… Ada oivaltaa sen ydinseikan, että analyyttinen kone ja Jacquard-kutomakone toimivat pohjimmiltaan samoin, ja niin hän tekee upean ja valtaisan käsitteellisen loikan, jonka perusteella hänet on katsottava tietokoneen esihistorian merkittäväksi hahmoksi.

Tieteen historiassa — niin kuin taiteidenkin — naisten osana on usein ollut jäädä miesten varjoon, kun saavutukset on kirjattu miesten nimiin, tai naisten osuutta keksinnöissä on vähätelty. Tässä kirjassa sivutaan joitakin noista syistä samalla, kun ylistetään Adan älyä ja poikkeuksellista lahjakkuutta sekä sinnikkyyttä perehtyä matematiikkaan jopa sairasvuoteellaan. Kun Ada ystävystyi matemaatikko ja filosofi Charles Babbagen kanssa syntyi muun muassa kuvaus eräänlaisesta mekaanisesta yleistietokoneesta.

Ada ei pyri tässä mihinkään sen vähempään kuin keksimään tietojenkäsittelyn tieteen ja erottamaan sen matematiikan tieteestä.

Augusta Ada King, Lovelacen kreivitär (1815-1852) oli englantilainen matemaatikko, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä tietokoneohjelmoijana. Ada Lovelace käänsi ranskasta englanniksi Luigi Menabrean artikkelin* Babbagen analyyttisesta koneesta ja varusti sen useilla omilla kommenteillaan, joista tuli lopulta kolme kertaa itse artikkelin laajuiset. Yhteen kommenttiin sisältyvää algoritmia pidetään maailman ensimmäisenä tietokoneohjelmana ja toisessa kommentissa käsitellään tekoälyn mahdollisuutta.

Teoksessa kuvataan kuitenkin vähintään yhtä laajasti 1800-luvun alkupuolen brittiylimystön sosiaalista elämää, paikoin hyvinkin kiehtovasti, mutta osittain myös huolimattomasti sekä etenkin alkupuolella Adan tarinan kannalta tarpeettomille sivupoluille, kuten hänen huikentelvan runoilijaisänsä tarinaan, eksyen.

Ada ymmärsi, että analyyttista konetta voitaisiin soveltaa mihin tahansa prosessiin, jossa käsitellään informaatiota. Hän oivalsi ja kirjoitti, että tämä merkitsi uutta tiedettä, informaation digitalisoimisen tiedettä,… Hämmästyttävää kyllä tuo tiede olisi voinut helposti syntyä keskellä 1800-luvun Britanniaa eikä vasta sata vuotta myöhemmin.

En ymmärrä ohjelmoinnista mitään ja olen matemaattisesti lahjaton, mutta Ada Lovelacen tarina ja saavutukset ovat minusta todella kiehtovia. Luin kirjan nopeasti kuin jännittävän trillerin.

 

*Sketch of the Analytical Engine invented by Charles Babbage, Es1. by L. F. Menabream with notes by Ada Lovelace. Scientific Memoirs, Selected from the Transactions of Foreign Academies of Science and Learned Societies 3 (1843): 666-731 plus 1 folding chart.

Modernistin intensiivinen elämä

Helena Ruuskan perusteellinen Marja-Liisa Vartio – kuin linnun kirkaisu (WSOY, 2012) on ensimmäinen Marja-Liisa Vartio -elämäkerta. Sillä on ansionsa, mutta myös puutteensa.

Ruuska kertoo Säämingissä Sairasena syntyneen ja Savonlinnassa Haavikkona kuolleen mutta kirjailijana Vartiona tunnetun Marja-Liisan (1924-66) lyhyeksi jääneestä elämästä ja vaikuttavasta, muttei kovin luetusta, tuotannosta kirjeiden, päiväkirjojen ja haastattelujen pohjalta elävästi ja seikkaperäisesti, välillä ehkä liiankin perinpohjaisesti.

Ruuska myös kuvailee Vartion tuotannon ensimmäisistä runokokoelmista pääteoksena pidettyyn Hänen olivat linnut -romaaniin asti, ja jossain määrin myös analysoi Vartion tuotantoa. Joskus elämäkerturi asettaa kovin yksioikoisia yhtäläisyysmerkkejä elämän ja fiktion välille; enimmäkseen onneksi ei. Välillä tuntuu, että kirjoittajan urakka on osoittautunut liian suureksi, kun virheitäkin on tekstiin jäänyt.

Elämäkerran kohde oli Ruuskan mukaan ristiriitainen henkilö, jossa savolainen kansanomaisuus yhdistyi omintakeiseen taiteelliseen näkemykseen; luonnonlapsi ja älykkö, joka pystyi olemaan oma itsenä niin sukulaistensa nurkissa maalla kuin pääkaupungin kirjallisissa salongeissa. Perhe-elämää, varsinkaan kirjailijan suhdetta lapsiinsa, Ruuska ei kovin paljon käsittele. Hyvä niin, että sillä etenkin kotiapulaisen haastattelun pohjalta mennään välillä juoruilun puolelle.

Marja-Liisa Vartio oli yksi suomalaisen romaanin uudistajista, maamme modernin kirjallisuuden suuria nimiä. Vartion ensimmäinen runokokoelma Häät ilmestyi vuonna 1952 ja sai kiittävät arvostelut. Heti seuraavana vuonna julkaistiin Vartion toinen runokokoelma Seppele. Vartion ensimmäinen romaani Se on sitten kevät ilmestyi vuonna 1957. Toinen romaani Mies kuin mies, tyttö kuin tyttö ilmestyi seuraavana vuonna. Kolmas romaani Kaikki naiset näkevät unia ilmestyi vuonna 1960 ja neljäs Tunteet vuonna 1962. Vartion kuolinvuonna 1966 ilmestyi vielä hänen itsensä runoistaan ja novelleistaan valikoima kokoomateos Runot ja proosarunot. Viimeinen romaani Hänen olivat linnut julkaistiin postuumisti vuonna 1967. Kolme kokoelmaa Vartion päiväkirjoja ja kirjeitä on julkaistu 1990-luvulla: Ja sodan vuosiin sattui nuoruus, Nuoruuden kolmas näytös ja Lyhyet vuodet.