”Kaikki asunnossa olijat painiskelivat omien tarinoidensa kanssa”

Fredrik Backmanin Ahdistunutta porukkaa (Johnny Kniga, 2020; Folk med ångest, 2019; suomentanut Katriina Huttunen; 377 sivua) on pinnalta katsoen kertomus kummallisesta asuntonäytöstä ja oudosta panttivankidraamasta, mutta syvemmältä jotakin aivan muuta.

Tämä tarina kertoo sillasta, idiooteista, panttivankidraamasta ja asuntonäytöstä. Mutta tämä on myös rakkaustarina. Tai useampikin.

Pikkukaupungissa joukko ihmisiä osuu uudenvuodenaattona samaan asuntonäyttöön, jonne ryntää myös epäonninen ja epätoivoinen pankkiryöstäjä. Panttivankitilannetta päätyy selvittämään poliisikaksikko Jim ja Jack, jolla ei ole vastaavasta minkäänlaista kokemusta, mutta toisistaan sen sijaan pitkä, ovathan he isä ja poika.

Kaikilla jotka olivat tuona päivänä asunnossa oli omat kompleksinsa, omat demoninsa ja omat ahdistuksensa: Roger oli loukkaantunut, Anna-Leena kaipasi kotiin, Lennart ei saanut kaninpäätä irti, Julia oli väsynyt, Ro oli levoton, Zaraan sattui ja Estelle… niin, kukaan ei vielä oikein tiennyt mitä Estelle oli.

Kertomus etenee hullunkuristen kuulusteludialogien, myytävässä asunnossa käytävien tavallisten ja omituisten keskustelujen, Zaran hyvin hitaasti edistyvien psykologikäyntitakaumien sekä asunnon parvekkeelta näkyvään siltaan liittyvien muistojen ja traumojen kautta. Ihmisten tarinoita ja persoonia höystää musta mutta ymmärtävä huumori.

”Oletko koskaan pitänyt kolmevuotiasta kädestä matkalla päiväkodista kotiin?”
”En.”
”Ihminen ei ole koskaan niin tärkeä kuin silloin.”

En oikein tiennyt, mitä odottaa aloittaessani tämän kirjan, enkä ollut ihan varma, mitä olin lukenut saatuani sen loppuun, mutta pidin kovasti lukemastani. Romaani on yllätyksellinen, hauska, lohdullinen ja tärkeä. En tiedä, olenko aiemmin lukenut näin helppolukuista vakavaa kirjaa.

Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)

Tietojenkäsittelyn esiäiti

Adan algoritmi – kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan (Vastapaino, 2017; Ada’s Algorithm: How Lord Byron’s Daughter Ada Lovelace Launched the Digital Age, 2014; suomentanut Tapani Kilpeläinen; 310 sivua) on James Essingerin kirjoittama lennokas elämäkerta huippulahjakkaasta ihmisestä, joka sattui olemaan paitsi nainen aikana, jolloin naisten älyä ei juuri arvostettu eikä oikein tunnustettu, myös sairasteleva ja lyhytikäinen.

… Ada oivaltaa sen ydinseikan, että analyyttinen kone ja Jacquard-kutomakone toimivat pohjimmiltaan samoin, ja niin hän tekee upean ja valtaisan käsitteellisen loikan, jonka perusteella hänet on katsottava tietokoneen esihistorian merkittäväksi hahmoksi.

Tieteen historiassa — niin kuin taiteidenkin — naisten osana on usein ollut jäädä miesten varjoon, kun saavutukset on kirjattu miesten nimiin, tai naisten osuutta keksinnöissä on vähätelty. Tässä kirjassa sivutaan joitakin noista syistä samalla, kun ylistetään Adan älyä ja poikkeuksellista lahjakkuutta sekä sinnikkyyttä perehtyä matematiikkaan jopa sairasvuoteellaan. Kun Ada ystävystyi matemaatikko ja filosofi Charles Babbagen kanssa syntyi muun muassa kuvaus eräänlaisesta mekaanisesta yleistietokoneesta.

Ada ei pyri tässä mihinkään sen vähempään kuin keksimään tietojenkäsittelyn tieteen ja erottamaan sen matematiikan tieteestä.

Augusta Ada King, Lovelacen kreivitär (1815-1852) oli englantilainen matemaatikko, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä tietokoneohjelmoijana. Ada Lovelace käänsi ranskasta englanniksi Luigi Menabrean artikkelin* Babbagen analyyttisesta koneesta ja varusti sen useilla omilla kommenteillaan, joista tuli lopulta kolme kertaa itse artikkelin laajuiset. Yhteen kommenttiin sisältyvää algoritmia pidetään maailman ensimmäisenä tietokoneohjelmana ja toisessa kommentissa käsitellään tekoälyn mahdollisuutta.

Teoksessa kuvataan kuitenkin vähintään yhtä laajasti 1800-luvun alkupuolen brittiylimystön sosiaalista elämää, paikoin hyvinkin kiehtovasti, mutta osittain myös huolimattomasti sekä etenkin alkupuolella Adan tarinan kannalta tarpeettomille sivupoluille, kuten hänen huikentelvan runoilijaisänsä tarinaan, eksyen.

Ada ymmärsi, että analyyttista konetta voitaisiin soveltaa mihin tahansa prosessiin, jossa käsitellään informaatiota. Hän oivalsi ja kirjoitti, että tämä merkitsi uutta tiedettä, informaation digitalisoimisen tiedettä,… Hämmästyttävää kyllä tuo tiede olisi voinut helposti syntyä keskellä 1800-luvun Britanniaa eikä vasta sata vuotta myöhemmin.

En ymmärrä ohjelmoinnista mitään ja olen matemaattisesti lahjaton, mutta Ada Lovelacen tarina ja saavutukset ovat minusta todella kiehtovia. Luin kirjan nopeasti kuin jännittävän trillerin.

 

*Sketch of the Analytical Engine invented by Charles Babbage, Es1. by L. F. Menabream with notes by Ada Lovelace. Scientific Memoirs, Selected from the Transactions of Foreign Academies of Science and Learned Societies 3 (1843): 666-731 plus 1 folding chart.