Kertomus ohjaa kertojaa

Håkan Nesser tunnetaan parhaiten Van Veeteren ja Barbarotti -rikosromaanisarjoistaan. Taivas Lontoon yllä (Tammi, 2017; Himmel över London, 2011; suomentanut Aleksi Milonoff; 560 sivua) ei kuulu sarjoihin (ellei sitten ”kaupunkisarjaan”, jossa on aiemmin ilmestynyt Carmine Streetin sokeat muttei näillä muuta yhteistä ole kuin ulkoasu) eikä ole varsinaisesti rikosromaani, vaikka sarjamurhaajaakin jahdataan. Tämä teos pakenee lajimäärittelyjä tai suorastaan keräilee niitä: vakoiluromaani, sukuromaani, terapiaromaani, rakkausromaani, fantasiaromaani, huijaritarina, tarina tarinassa/tarinasta…

Henkilöitä ei ole monta, mutta heidän suhteensa ovat lopulta melkoisen mutkikkaat. Pääosassa on kuolemansairas Leonard Vermin, joka avovaimonsa Maudin kanssa matkustaa Lontooseen järjestääkseen 70-vuotisjuhlaillallisen kuudelle. Kaikki on salaperäistä ja ylellistä eivätkä Maud ja tämän lapset — neuroottinen Irina ja riippuvainen Gregorius — tiedä, keitä kaksi muuta mukaan kutsuttua ovat. Lukijalle selviää pian, että toinen heistä on Yhdysvalloista saakka paikalle matkustava Milos Skrupka.

Sen sijaan jotenkin toiseen tarinaan kuuluvalta vaikuttaa ruotsalainen sairaseläkkeellä oleva taksikuski Lars Gustav Selén, joka ei tee juuri muuta kuin lukee ja kirjoittaa. Samaan aikaan, kun Leonard seurueineen valmistautuu illalliselle, Lontoossa löydetään murhattuja, joiden luokse on jätetty rannekello osoittamaan heidän kuolinaikaansa.

Nykyhetki ei kuitenkaan ole romaanin ainoa aikataso, vaan Lars Gustav Selénin tarina aloitetaan jo lapsuudesta, joka värittivät isän kertomat uskomattomat valheet, ja äidin lähtö. Leonardin kertomus luetaan hänen keltaisesta muistikirjastaan, joka on kirjoitettu 1980-luvulla Berliinissä, mutta sjoittuu Lontooseen 1960-70-lukujen vaihteeseen, jolloin hän rakastui tsekkoslovakialaiseen Carlaan ja sotkeutui vakoiluympyröihin.

Kuulostaako kummalliselta? Niin on tarkoituskin. Arvoituksellinen ja yllätyksellinen romaani on pursuilee jujuja ja koukkuja, vihjeitä ja ansoja, kummallisuuksia ja outouksia, mutta pitää tiiviisti otteessaan. Juuri, kun alkaa vaikuttaa siltä, että rönsyt lähtevät liikaa omiin suuntiinsa ja sen kuuluisan punaisen langan häivähdyskin katoaa, kirjailija nappaa (lähes omille teilleen karanneen) kertomuksensa takaisin itselleen, henkilöilleen, lukijoilleen.

(Suomennos on pääosin kiitettävää työtä ja ehkä siksi muutamat lipsahdukset pistivätkin silmään.)

Mainokset

Tietojenkäsittelyn esiäiti

Adan algoritmi – kuinka lordi Byronin tytär Ada Lovelace käynnisti digiajan (Vastapaino, 2017; Ada’s Algorithm: How Lord Byron’s Daughter Ada Lovelace Launched the Digital Age, 2014; suomentanut Tapani Kilpeläinen; 310 sivua) on James Essingerin kirjoittama lennokas elämäkerta huippulahjakkaasta ihmisestä, joka sattui olemaan paitsi nainen aikana, jolloin naisten älyä ei juuri arvostettu eikä oikein tunnustettu, myös sairasteleva ja lyhytikäinen.

… Ada oivaltaa sen ydinseikan, että analyyttinen kone ja Jacquard-kutomakone toimivat pohjimmiltaan samoin, ja niin hän tekee upean ja valtaisan käsitteellisen loikan, jonka perusteella hänet on katsottava tietokoneen esihistorian merkittäväksi hahmoksi.

Tieteen historiassa — niin kuin taiteidenkin — naisten osana on usein ollut jäädä miesten varjoon, kun saavutukset on kirjattu miesten nimiin, tai naisten osuutta keksinnöissä on vähätelty. Tässä kirjassa sivutaan joitakin noista syistä samalla, kun ylistetään Adan älyä ja poikkeuksellista lahjakkuutta sekä sinnikkyyttä perehtyä matematiikkaan jopa sairasvuoteellaan. Kun Ada ystävystyi matemaatikko ja filosofi Charles Babbagen kanssa syntyi muun muassa kuvaus eräänlaisesta mekaanisesta yleistietokoneesta.

Ada ei pyri tässä mihinkään sen vähempään kuin keksimään tietojenkäsittelyn tieteen ja erottamaan sen matematiikan tieteestä.

Augusta Ada King, Lovelacen kreivitär (1815-1852) oli englantilainen matemaatikko, jota pidetään yleisesti ensimmäisenä tietokoneohjelmoijana. Ada Lovelace käänsi ranskasta englanniksi Luigi Menabrean artikkelin* Babbagen analyyttisesta koneesta ja varusti sen useilla omilla kommenteillaan, joista tuli lopulta kolme kertaa itse artikkelin laajuiset. Yhteen kommenttiin sisältyvää algoritmia pidetään maailman ensimmäisenä tietokoneohjelmana ja toisessa kommentissa käsitellään tekoälyn mahdollisuutta.

Teoksessa kuvataan kuitenkin vähintään yhtä laajasti 1800-luvun alkupuolen brittiylimystön sosiaalista elämää, paikoin hyvinkin kiehtovasti, mutta osittain myös huolimattomasti sekä etenkin alkupuolella Adan tarinan kannalta tarpeettomille sivupoluille, kuten hänen huikentelvan runoilijaisänsä tarinaan, eksyen.

Ada ymmärsi, että analyyttista konetta voitaisiin soveltaa mihin tahansa prosessiin, jossa käsitellään informaatiota. Hän oivalsi ja kirjoitti, että tämä merkitsi uutta tiedettä, informaation digitalisoimisen tiedettä,… Hämmästyttävää kyllä tuo tiede olisi voinut helposti syntyä keskellä 1800-luvun Britanniaa eikä vasta sata vuotta myöhemmin.

En ymmärrä ohjelmoinnista mitään ja olen matemaattisesti lahjaton, mutta Ada Lovelacen tarina ja saavutukset ovat minusta todella kiehtovia. Luin kirjan nopeasti kuin jännittävän trillerin.

 

*Sketch of the Analytical Engine invented by Charles Babbage, Es1. by L. F. Menabream with notes by Ada Lovelace. Scientific Memoirs, Selected from the Transactions of Foreign Academies of Science and Learned Societies 3 (1843): 666-731 plus 1 folding chart.

Charlotten esikoinen

Charlotte Brontë (1816–1855) ei eläessään löytänyt kustantajaa esikoisromaanilleen Professori (Tammi 2009). Vaikka Kotiopettajattaren romaanista tuli menestys, jäi esikoinen julkaisematta kirjailijan elinaikana.  Isossa-Britanniassa se julkaistiin postuumisti vuonna 1857; nyt teos on ilmestynyt myös suomeksi Inkeri Koskisen suomentamana ja esipuhumana.

Romaanin päähenkilö William Crimsworth matkustaa, huonojen konttoristikokemusten jälkeen ja erikoislaatuisen Hundsenin suosiollisella avustuksella ja yllyttämänäkin, Brysseliin etsimään työtä.

William palkataan poikakoulun englanninkielen professoriksi, kuten opettajia Belgiassa kutsutaan. Pian hän opettaa englantia myös naapurissa sijaitsevassa tyttökoulussa, ja joutuu jopa koulun kunnianarvoisan johtajattaren mahdollisesti romanttisten ajatusten uhriksi.

Rakkaus ja onni piilevät kuitenkin hieman toisaalla ja – tietysti – mutkienkin takana.

Professori ei yllä tyylillisesti eikä tarinanakaan Charlotte Brontën muun tuotannon tasolle, vaan on selkeästi vielä tyyliään etsivän ja tarinan kuljettamista opiskelevan kirjoittajan työtä. Nykylukijasta Professori voi tuntua hidassoutuiselta, jaarittelevalta ja epätasaiselta, sillä paikoin tarina junnaa paikoillaan ja paikoin taas ottaa ajallisesti suuriakin loikkia kuin huomaamatta.

Henkilöiden ajatuksia ja mielenliikkeitä kuvataan paljon, samoin niin moraalisia kuin taloudellisiakin pohdintoja. Tekoja ja toimintaa kuvataan sen sijaan vähemmän. Yllättävän paljon kiinnitetään huomiota myös henkilöiden ulkonäköön, josta tehdään sellaisia luonnetta ja kykyjä koskevia johtopäätöksiä, joita nykyään voi pitää vain ennakkoluuloina ja jopa rasismina; Brontën aikaan, kun mm. frenologia oli vielä tiedettä, moinen oli kuitenkin yleisesti hyväksyttyä ja suorastaan sivistynyttä.

William Crimsworth on hieman liian kuiva tapaus päähenkilöksi; tarinan mielenkiintoisin hahmo onkin hänen ystävänsä Hundsen, matkusteleva eksentrikko, joka sysii jahkailevaa Williamia liikkeelle. Miestä mielenkiintoisempi on myös kertomuksen sankaritar, jonka nimen kertominen tässä voisi harmistuttaa teitä, joilla on aikomus lukea Professori. Jätän siis juonipaljastuksen tekemättä.