Klassikkohaaste 13: Middlemarch

Edelliseen klassikkohaasteeseen luin George Eliotin Daniel Derondan. Pian sen jälkeen (eli muutaman dekkarin välipaloiksi haukattuani) tartuin toiseen Eliot-klassikkoon, vuonna suomeksi ilmestyneeseen Middlemarchiin (WSOY, 1966; Middlemarch. A Study of Provincial Life, 1871-72; suomentanut Aune Tuomikoski; 887 sivua). Ennen ymmärrettiin julkaista paksu kirja kahtena niteenä, jotka ovat yksi kirja siten, että sivunumerointi jatkuu (kysehän ei ole sarjan osista) eikä tehty painavaa ja hankalasti käsiteltävää järkälettä.

Tuon ajan leskenpäähine kehysti soikiona kasvoja ja siinä oli korkea kupu – asussa nähtävästi kokeiltiin kuinka paljon surukreppiä sellaiseen voi yleensä saada mahtumaan.

George Eliot (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) oli taitava ihmisluonteen kuvaaja. Middlemarchissa tyyli on kepeämpi ja hauskempi kuin Daniel Derondassa, vaikkei kyse mistään hupailusta olekaan. Kirjan nimi on sen fiktiivisen tapahtumapaikan, pienen keskienglantilaisen paikkakunnan, nimi. Laajaan ja monipuoliseen henkilögalleriaan kuuluu joukko middlemarchilaisia.

”Ja totta kai miehet tietävät parhaiten kaiken, paitsi sitä, minkä naiset tietävät paremmin.”
Dorothea nauroi ja unohti kyyneleensä.

Romaani koostuu kahdeksasta nimetystä kirjasta, jotka on jaettu numeroituihin lukuihin, sekä prologista ja loppuluvusta. Alkuteos ilmestyikin kahdeksana niteenä. Teemoihin kuuluvat naisen asema – etenkin avioliitossa – koulutus ja uskonto, idealismi ja tekopyhyys sekä yhteiskunnallinen murros: rautateitä aletaan rakentaa ja poliittinen järjestelmä halutaan uudistaa.

Ensimmäisen kirjan nimi on Dorothea Brooke, ja nimihenkilö on nuori ja älykäs nainen, joka kummallisessa velvollisuudentunnossaan ja harhaisessa päättäväisyydessään päätyy avioliittoon itsekeskeisen vanhuksen kanssa.

Romaani tapahtuu vuosina 1829-32 ja sijoittuu lähes kokonaan Middlemarchiin, mutta erittäin tärkeä merkitys on myös tuoreen avioparin Italiaan sijoittuvalla häämatkalla. Dorotheaa, kuten muitakin päähahmoja, seurataan koko romaanin ajan, mutta keskushenkilö vaihtuu kirjoittain.

Pyytää Dorotheaa olemaan vähemmän koruton ja rehellinen olisi ollut samaa kuin hengittää kristalliin, jonka läpi haluaa nähdä valon.

Toinen pääjuoni kiertyy nuoren lääkäri Tertius Lydgaten uran ympärille. Alussa hän on kunnianhimoinen ja idealistinen uudistaja, mutta onneton, puolivahingossa ja liian aikaisin solmittu avioliitto kaupunginjohtajan hemmotellun tyttären Rosamond Vincyn kanssa saa hänet taantumaan ja mukautumaan sekä lopulta suuriin ikävyyksiin.

Vielä yhdessä pääjuonessa seurataan nuorta ja huikentelevaista Rosamondin hulttioveljeä Frediä, joka hyvän naisen, lapsuusystävänsä Mary Garthin, rakkauden vuoksi yrittää ryhdistäytyä. Nämä juonet risteävät kaikki keskenään ja lisäksi niiden kanssa monta muuta, muun muassa perintöihin ja testamentteihin sekä salattuihin sukujuuriin ja epäsäätyisiin rakkauksiin liittyvää, tarinakuviota.

Middlemarchissa aviovaimo sai varsin pian tietää, että kaupungin asukkailla oli huono käsitys hänen miehestään. … Middlemarchilaisessa kielenkäytössä vilpittömyys merkitsi sitä, että ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa ilmoitti ystävilleen epäilevänsä, että heidän kykynsä, käyttäytymisensä tai asemansa eivät olleet moitteettomat, ja kaikkein vilpittömin henkilö sanoi tämän jopa ilman että sitä häneltä tiedusteltiin. Sitten oli vielä olemassa totuudenrakkaus – laveasisältöinen sana, joka tässä yhteydessä merkitsi sitä, ettei voinut sallia naisen näyttävän onnellisemmalta kuin mihin hänen miehestään vallitseva käsitys oikeutti, eikä liian selvästi osoittavan olevansa tyytyväinen osaansa. … Kaiken kaikkiaan voi sanoa palavan lähimmäisenrakkauden olleen yllyttämässä hyveellistä henkilöä tuottamaan lähimmäiselleen pahaa mieltä tämän omaksi eduksi.

Romaanin toinen kirja on saanut nimen Vanhoja ja nuoria, kolmas Kuoleman odotusta ja neljäs Kolme lemmenongelmaa. Nimeäminen kuvaa hyvin laajan kokonaisuuden aiheiden kirjoa: se kattaa kaikki elämänalueet ja -vaiheet. Viides kirja Vainajan käsi ja kuudes Leski ja aviovaimo jatkavat samaan tapaan. Seitsemäs on saanut nimen Kaksi kiusausta, ja viimeinen kirja Auringonlasku ja auringonnousu päättää romaanin tavalla, josta pidän paljon.

Henkilöt jäävät elämään ja monille heistä toivon käyvän hyvin, mutta kyseessä ei ole mikään kaiken päättävä sen-pituinen-se tai he-elivät-onnellisina-elämänsä-loppuun-saakka. Jää tunne, että on kolmisen tärkeää vuotta ollut melkein kuin yksi middlemarchilaisista tai ainakin kärpäsenä katossa.

Kirjabloggaajien klassikkohaaste, osa 13

Brittiklassikko

…; jollain salaperäisellä tavalla Derondasta oli tulossa osa hänen omaatuntoaan, niin kuin naisesta, johon mies kunnioittavasti luottaa, voi tulla tuolle miehelle uusi omatunto.

Kirjabloggaajien kahdennentoista klassikkohaasteen postaukset julkaistaan tänään. Oma valintani osui George Eliotin (oik. Mary Ann / Marian Evans, 1819-1880) klassikkoon Daniel Deronda (WSOY, 2019; Daniel Deronda, 1876; suomennos, jälkisanat ja selitykset: Alice Martin; 928 sivua), joka on psykologisen kaunokirjallisuuden uranuurtajan viimeinen romaani. Upea suomennos ilmestyi Eliotin syntymän 200-vuotisjuhlavuotena.

Tästä, kuten muistakin kirjallisuuden klassikoista, on kirjoitettu valtavasti niin tieteellistä tutkimusta kuin muutakin, joten mitä minä tästä sanoisin?

”Olen todella pahoillani, rakas mama, kun tuotan harmia, mutta en mahda sille mitään”, sanoin Gwendolen äänessään entistä tiukempaa vastustusta. ”Olittepa te sedän kanssa mitä mieltä tahansa, tai mitä tahansa teettekin, minä en enää mieltäni muuta, enkä kerro syytä, miksi. Minä en enää välitä siitä, mitä tästä seuraa. En välitä, vaikken menisi koko ikänäni naimisiin. Millään ei ole mitään väliä. Kaikki miehet ovat pahoja, ja minä inhoan heitä.”

Romaani on nimetty miespäähenkilönsä Daniel Derondan mukaan, mutta nimessä voisi hyvin olla mukana olla myös naispäähenkilö Gwendolen Harleth. Hemmotellusta, itsekeskeisestä nuoresta naisesta on harvoin kirjoitettu yhtä viiltävän ankarasti ja samalla kokonaisvaltaisesti ymmärtäen.

Hän ei ollut perusteettomasti pahantahtoinen eikä kokenut egoistista nautintoa siitä, että teki miehet onnettomiksi. Hän vain kiihkeästi vastusti sitä, että miehet tekivät onnettomaksi hänet.

Ja kuinkas sitten kävikään? Naisen asema romaanin tapahtuma-aikana 1800-luvun puolivälin tienoilla joko isän, aviomiehen tai muun holhoojan vallan alla oli kaikin tavoin epäitsenäinen. Toki keimailija-Gwendolen uskoo olevansa maailman keskipiste, mutta osin ymmärsin Gwendolenin kiukun, sillä vaihtoehdot olivat todella vähissä.

Daniel on toisenlainen hahmo, melkein yhtä nuori, mutta paremmin kasvatettu, luonteeltaan auttavainen ja hyväntahtoinen. Hänen kipukohtansa on oma tausta, josta hän ei tiedä mitään. Rakastavan kasvatti-isän poika tuntee epämääräistä ulkopuolisuutta.

Korkeamoraalisesta Danielista tulee ajan mittaan Gwendolenin uskottu, mitä ennakoi jo teoksen enteellinen alkukohtaus keskieurooppalaisen kylpyläkaupungin pelikasinolla.

Ihmiset vetosivat häneen, kuten hans Meyrinck oli vedonnut, nimenomaan sikäli kuin hänen oli mahdollista puolustaa heitä, pelastaa heidät, vaikuttaa heidän elämäänsä jonkinlaisella vapahtavalla voimalla; …

Yksi Danielin pelastamista on nuori juutalaisnaisen Mirah Lapidoth, ja pian hän törmää myös karismaattiseen Mordecai Coheniin, jonka puheet juutalaisuudesta tekevät häneen suuren vaikutuksen. Romaania on pidetty aikansa länsimaalaisista klassikoista juutalaisuuteen myönteisimmin suhtautuvana.

Romaani alkaa ikään kuin tapahtumien keskeltä, ja sen alkupuoli onkin lukemisen juhlaa. Keskivaiheilla olin hieman pulassa pitkien monologien puristuksessa, mutta loppua kohti tapahtumat ja tunteet veivät taas täysin mukanaan.

Vakavuudestaan huolimatta Daniel Deronda ei kuitenkaan ole ankara moraliteetti, vaan brittityyliin humoristinen, usein satiirinen, ja siten kaikkea muuta kuin raskas. Paikoin hyväntahtoisen, paikoin tylynkin pilkan kohteeksi joutuvat niin jäykät seurapiiritavat, tyhjänpäiväiset keskustelut, hyödyttömät opinnot, loputon joutilaisuus kuin korostettu pinnallisuuskin.

Romaanin henkilögalleria on monipuolinen, muttei liian laaja. Kaikki hahmot erottuvat toisistaan pikkulapsia myöten. Eliot oli tavattoman tarkkanäköinen ja oivaltava ihmiskuvaaja. Elävästi kuvattuja tapahtumapaikkoja ovat eteläenglantilainen maaseutu, Lontoo ja välimerellinen Genova. Eliot luo kuvaa ihmismielen liikkeistä myös heidän asentojensa, ilmeidensä ja liikkumisensa avulla, ja sijoittaa heidän kohtaamisensa taitavasti erilaisiin tiloihin – salonkeihin, kamareihin, pukeutumishuoneisiin, ovensuihin, aamaispöytiin, talleihin, veneisiin, synagogiin, puoteihin… – ja tilanteisiin – kuiskuttelemaan, vaikenemaan, polkemaan jalkaa, kirjoittamaan, ratsastamaan, laulamaan, odottamaan, ompelemaan, tanssimaan, toivomaan, pelkäämään, luottamaan..

Esineenä yli 900-sivuinen ja noin 1250 gramman painoinen teos on raskas. Olisipa se julkaistu kahdessa osassa. Nyt olin vähällä selättää kirjan paitsi lukemalla myös retkauttamalla sen nidoksestaan.

Jotakin syötäväksi kelvotonta kokoaa kaikki tämän klassikkohaasteen postaukset yhteen.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

EAHIL 2020

Be Open Act Together

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: