Pieni pokkari suurista kirjoista

Ville-Juhani Sutisen esseeteos Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta (Avain, 2022; 319 sivua) on eräänlainen lukupäiväkirja koronavuosilta. Poikkeusaika antoi kirjailijalle ja kääntäjälle aikaa lukea järkälemäisiä teoksia tai teoskokonaisuuksia tai teosten yhdistelmiä.

Maailman rakentaminen uudelleen voi tuntua joskus vaikealta niin tekijästä kuin lukijastakin. Mutta se on vaivan arvoista.

1334 sivua. 1984 sivua. 1198 sivua. 1144 sivua. 1181 sivua. 1789 sivua. 1088 sivua. 959 sivua. 1655 sivua. 1066 sivua. 1266 sivua. 1807 sivua. 1720 sivua. Suurin osa teoksia, joita ei ole suomennettu, ja jotka Sutinen luki joko alkukielellä tai englanniksi käännettyinä.

Sutinen kirjoittaa lukemisen hienoudesta ja kauheudesta.

Teos on vuoden 2022 Tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja. Olen iloinen, että kirja kirjallisuudesta voitti. Valinnan tehneen Hanna Nohynekin lailla tunnen Sutisen avulla lukeneeni yhden kirjan sijasta monta kirjaa ja samalla niistä niin paljon, että pysyn niiden suhteen Sutisen lukukokemusten varassa ja luen itse jotakin vähän vähemmän poikkeuksellista.

Kolme hajahuomioita

• Sutisen mukaan Elena Ferranten Napoli-sarja on autofiktiota. Autofiktiossa kirjailija esiintyy päähenkilönä ja kertojana tapahtumissa, jotka ovat uskollisia kirjailijan elämästä tiedetyille faktoille. Tietääkö Sutinen siis, kuka Ferranten salanimen takana on?
• Sutisen väite ”…koska minulla ei ollut sitä hyllyssäni eikä siten ole suomennettu ja siten saatavana kirjastossa…” hämmentää. Onhan kirjastoissa toki muitakin kuin suomenkielisiä teoksia. Ehkä ei juuri ko. kohdassa mainittua, mutta on älytön ajatus, että suomentamattomuus estäisi kirjastosaatavuuden. Kirjastoille voi jopa tehdä hankintaehdotuksia.
• Sutinen lukee mielellään kirjoja ääneen. Ja ehkä kuunteleekin? Mutta äänikirjoista hän ei pidä. Makuasia toki, mutta ääneen luettu kirja äänikirjakin on. Tilanne ei tietenkään ole sama kuin yhdessä ollessa lukiessa, mutta parempi kuin ei mitään, minusta.

Näistä ajatuksista viehätyin erityisesti:

Lukevista ja keskittyneistä ihmisistä sanotaan usein, että he elävät ”omissa maailmoissaan”.
…
Entä jos lukeva, keskittyvä ihminen ei olekaan se, joka on omissa maailmoissaan, vaan kaikki ne tekaistuja leikkejä yhteisessä illuusiossaan leikkivät lapset ja myöhemmin elämän rutiineja suorittavat aikuiset? Kenties kirjaa lukeva onkin enemmän tässä maailmassa?
…
Kirja ei voi olla yhtä kuin maailma, mutta sen olemus voi saada maailman esittämään itsensä meille merkityksellisenä, kokonaisuudessaan.

Esseitä lukemisen tulevaisuudesta

Lukutato ja lukemisen suosio heikkenevät. Ihmiset haluavat tehdä jotain muuta kuin lukea. Kuulostaa kummalliselta minusta, jolle lukeminen on oleellinen osa elämää. Tai niin kuin Marjatta Kupias kirjoittaa:

Lukeminen avasi minulle ihan oman yksityisen maailman, jossa kaikki oli mahdollista, eikä minun tarvinnut jaksaa tai esittää mitään.

Esseekokoelma Mitä tapahtuu huomenna lukemiselle? (WSOY, 2010; 176 sivua) kokoaa yhteen 14 suomalaisen ajatuksia lukemisen tulevaisuudesta. Kirjan lopussa on vielä yhdeksän lyhyttä haastattelua aiheesta.

Näkökulmia on yhtä monta kuin kirjoittajiakin. Jaakko Mikkola tuo ilmi, että ilmastopäästöjemme kannalta painetut kirjat eivät ole kovin raskaita. Minna Rytisalo toteaa, että lukeminen on tietenkin hidasta ja kömpelöä, jos ei koskaan lue. Aura Nurmen mukaan tarve kirjoittaa, lukea, omaksua ja tulla kuulluksi sekä kuunnella ovat sisäsyntyisiä tarpeita. Maria Laakson mielestä lukutaito ei ole yksityinen kyky, vaan sosiaalisuuden ja yhteisöllisyyden muoto, kun taas Heli Laaksonen ylistää kirjan vapauttavaa vuorovaikuttamattomuutta, yksisuuntaisuutta, mykkyyttä ja muuttumattomuutta.

Pekka Salmisen käsityksen mukaan nuorten lukuinto on laskenut, koska heitä kiinnostavia kirjoja julkaistaan liian vähän. Johanna Vehkoo kirjoittaa misinformaatiosta ja disinformaatiosta. Kaarina Hazard osoittaa informaation yltäkylläisyyden vaarat. Suvi Auvinen kertoo kirjakauppojen katoamisesta. Kevin Lankinen kertoo lukemisen auttavan hahmottamaan, millaisessa maailmassa elämme ja miten siihen voi vaikuttaa.

Päivi Kosonen kirjoittaa lukupiireistä, joita pitää lukemisen tulevaisuutena. En ole siitä yhtä varma, mutta tästä olen:

Romaanin lukemisen vaikuttavuus perustuu lukijan ja tekstin vuorovaikutukseen. Lukeminen ja tekstin merkityksen syntyminen on siis kaksisuuntaista liikettä. Lukija antautuu tekstin rytmiin ja sen ääniin ja herättää näin tekstin eloon. Mutta samalla kirja muovaa lukijaa, herättää henkiin hänessä uinuvan muiston tai tulevaisuuden kaiun, synnyttää ajatuksen tai oivalluksen, kirkastuksen hetken, jossa sisäinen ja ulkoinen todellisuus hetkeksi yhtyvät lukijan mielessä. Lukijan mieli liikahtaa.

Teoksen esseet valottavat kirjojen lukemisen tulevaisuutta monesta näkökulmasta, mutta kokonaiskuvaa ei synny. Jotkut ovat pessimistisiä, toiset toiveikkaita, monet ennakoivat muutoksia.

Yleensä en kommentoi kirjojen kansia, mutta nyt on pakko: Onko lukemisen tulevaisuuden kuva tosiaan näin ankea?

 

 

Canthin sanat elävät

Oikeastaan kaikki, mitä Canth kirjoitti – lehtitekstit, näytelmät, kirjeet, proosa – perustui ajatukseen siitä, että hänen esittämänsä ajatukset kutsuvat vastaamaan ja keskustelemaan.

Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY, 2019; 270 sivua) on Suvi Aholan kokoama, teemoittama, taustoittama ja tulkitsema kokoelma Minna Canthin tekstejä. Ahola on poiminut ja teemoittanut tekstejä novelleista, näytelmistä, kirjeistä ja artikkeleista lukuihin Lapsuudesta, Rakkaudesta ja seksistä, Naisista ja miehistä, Köyhyydestä, Kirjoittamisesta, Uskosta ja epäilystä sekä Naiseudesta ja vanhenemisesta.

Jo tämä kertoo, kuinka monipuolisesti Canth kirjoitti ja mitä kaikkia aiheita hän pohti ja käsitteli. Otsikot eivät avaa kaikkea, sillä aiheita ovat muun muassa ja ainakin koulutus, tasa-arvo, kasvatus, lapsityövoima, ystävyys, prostituutio, vapaus, nälkä, työläisten asema, kutsumus, äitiys ja kaupankäynti.

Canth ei pelännyt asettua alttiiksi halveksunnalle ja ylenkatseelle, vaan arvosteli aikansa yhteiskuntajärjestystä terävästi julmastakin kritiikistä ja suoranaisesta vihasta huolimatta. Hän oli taitava yhteiskuntakriitikko, joka osasi perustella, ei yleensä provosoitunut, ja otti vakavaankin asiaan usein myös hieman humoristisen juonteen.

…hiukan arvostelua tästä yhteiskunnasta, jonka järjestämiseen ei meillä naisilla mitään oikeutta ole eikä ole ollut, ja jonka epäkohdista emme siis mitään edesvastausta kanna… Ja että se monessa kohden peräti kelvottomaksi löydetään, siitä ei epäilemistä.
… herra piispa aivan suotta Jumalaa siitä syyttää. Kyllä se järjestelmä vain on miesten laittama, ei se muuten olisi niin kunnottomaksi tullut. Etupäässä pelkään paavien ja piispojen olleen uskollisesti mukana siinä toimessa.
… naiset estettiin yliopistoon pääsemästä siitä syystä … että arveltiin naisten sen kautta turmeltuvan ja tulevan yhtä huonoiksi kuin miehet nyt ovat. Tuossa kenties on vähän perää. Ehkä todella miesten sivistys on yhtä ummehtunutta ja onttoa kuin heidän uskontonsa ja moraalinsakin. Siinä tapauksessa taivas meitä varjelkoon heidän yliopistoistaan.

Minna Canth (1844-1897) oli rohkea nainen, joka pyrki parantamaan kaikkien alistettujen — naisten, tyttöjen, köyhien, työläisten, orpojen, yksinhuoltajien — asemaa ja edistämään tasa-arvoa. Hän eli aikana, jolloin suomen kirjakieli vasta muotoutui ja realistinen romaani oli vasta syntymässä eikä lukutaitokaan vielä ollut tavallista, ja kirjoitti muun muassa siksi novelleja lehtiin ja näytelmiä esitettäviksi.

Eilen minä täytin 44 vuotta. Ajatelkaa neljäkymmentä ja neljä! Mutta aijon minä vielä tallata tämän pallon multaa parikymmentä vuotta. Ja ahkerasti kirjoitella. Kun vaan nuo aivot kestäisivät. Mutta eivätköhän ne kestä, koska ovat tähänkin saakka kestäneet.

Canth kuoli kuitenkin jo alle 10 vuotta myohemmin. Mutta hänen tekstinsä on edelleen elävää, ajankohtaista ja suorasukaista. Yhä hän haastaa meitä ajattelemaan.

Huomenna on Minna Canthin ja tasa-arvon päivä. Minna Canthia juhlitaan tänä vuonna aivan erityisesti, koska hänen syntymästään tulee kuluneeksi 175 vuotta. Minnaa voi juhlia muun muassa

• lukemalla hänen tuotantoaan ja kirjoja hänestä
• katsomalla Minna Canth -kansalaisjuhlan Yle Areenasta
• osallistumalla Kanttilan kunnostusprojektiin
• olemalla mukana täyttämässä Suomea ja somea Minna Canthin kuolemattomilla lauseilla

Tämä teksti osallistuu Yöpöydän kirjat -blogin Minna Canth -lukuhaasteeseen.

Olen lukenut Minna Canthiin liittyen hiljattain myös kuvakirjan Minna!, romaanin Rouva C, joka voitti Bonnierin suuren journalistipalkinnon, sekä esseekokoelman Punaiset kengät.

P. S. Harvoin kommentoin kansia, mutta nyt ihmettelen, miksi Minna on ”kaadettu” tämän teoksen kannessa?