Kirjankansibingo 2019 – loput rivit

Koukutuin kirjankansibingoon. Pelihimo on vakava asia. ;) Harmittaisi kovasti jättää vain kaksi ruutua täyttämättä, kun koossa on jo seitsemän bingoriviä. En siis voi olla täyttämättä puuttuvia ruutuja:

Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin vuoropuheluesseekirjan Maailmojen loput (WSOY, 2018; 296 sivua) kannessa ei ole kuvaa. Aiheena teoksessa on kirjallisuus, erityisesti se, miten vaikeaa romaanin lopettaminen on. Kirjoittajien mielestä loistavienkin kirjojen lopetukset usein epäonnistuvat, mistä en osaa olla samaa mieltä. Teoksessa on kirjailijoiden esseedialogin lisäksi 30 pienoisesseetä romaanien lopetuksista. Teos on minusta hieman nirppanokkainen, turhaan monimutkaistava ja paikoin ärsyttävä. Se siis herättää paljon ajatuksia, mikä lienee tarkoituskin.

Kirjoittajista kumpikaan ei muista romaania, joka huonon alun jälkeen paranisi lopuksi. Toisaalla he kertovat jättävänsä huomattavan osan kirjoista kesken.

Romaani saa siis jäädä, mikäli se ei viettele minua puolelleen.

Miten he siis voisivatkaan muistaa hyväloppuisen-huonoalkuisen kirjan, kun eivät ole loppuun asti sellaisia koskaan päässeet? Olen silti täysin samaa mieltä siitä, ettei keskenjättämisestä pidä potea huonoa omaatuntoa. Minulla on 10 prosentin sääntö, toisella heistä 50 sivun sääntö.

Kirjoittajilla tuntuu myös olevan ajatus, että loppu aina kirjoitetaan viimeiseksi (huonon lopun selityksenä voimien tai ajan loppuminen). Ei niin kai välttämättä ole? Ehkäpä se timanttinen aloituslause on kirjoitettu, kun koko muu teos on valmis?

Kirjaa suositellaan kaikille kirjallisuuden ystäville, mutta runsaalla kirjallisuustieteellisellä terminologiallaan se voi kyllä karkoittaa niin sanotun tavallisen lukijan. Kirjallisuustieteen opinnoistani huolimatta jouduin tarkistamaan muutaman termin – ehkä siksi, että niistä on kohta kolme vuosikymmentä aikaa.

Kirjoittajilla tuntuisi myös olevan jotakin meitä niin sanottuja hysteerisiä lukijoita vastaan. (Katso Roland barthesin neljä lukijatyyppiä vaikkapa tästä.) Minun mielestäni jokainen saa lukea juuri niin kuin haluaa. Kunhan lukee.

Jeffrey Eugenidesin tuoreen novellikokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava, 2019; Fresh complaint, 2018; suomentanut Arto Schroderus; 303 sivua) kymmenestä novellista osa on julkaistu jo 1990-luvulla (varhaisemmassa muodossaan). Tarinat ovat monesti kärkkäitä ja tilanteet kärjistettyjä, henkilöiden kriisit hieman kreisejä. Niin kuin kenties sekin, että löydän kannesta kotieläimiä. Siinä on erilaisia hyönteisiä, myös mehiläisiksi tulkitsemiani – ja niitähän tarhataan sekä ammattina että harrastuksena. Jonkinlainen linnunjalkakin näkyy – olkoon se kana. Hyttysiä ja muurahaisiakin voinee joku kotieläiminä pitää.

Novelleissa etsitään tarkoitusta elämälle ja jahdataan suurta unelmaa. Niissä uhmataan kohtaloa ja kostetaan vääryys vääryydellä. Ikuisia teemoja, joista kertovat tarinat voisi lukea tragedioina, ellei kirjailijan tyyli olisi niin ironinen ja novellimitta niin lyhyt. Taitavaa, mutta hieman kylmää.

Näin sain kahdella kannella kokoon kaikkiaan viisi bingoriviä lisää. Kirjankansibingoooooooooooooooooooooooo!