Dekkariviikko 2016 — lähiötapaus

Ruotsalaisen Joakim Zanderin toinen rikosromaani Lähiö (Tammi, 2016; Orten, 2015; suomentanut Maija Kauhanen; 397 sivua) seuraa lyhyen kesäisen ajanjakson tapahtumia kolmesta eri näkökulmasta.

Yksi on Klara Valldénin, Uimari-esikoisesta tutun tutkijan, ja sijoittuu pääosin Lontooseen. Toinen kuuluu Jasminelle, neljä vuotta aiemmin monessa merkityksessä kylmästä maahanmuuttajakodista New Yorkiin karanneelle nuorelle naiselle. Kolmannen äänenä on Jasminen pikkuveli Zadi, tuuliajolla oleva lähiönuori, joka yrittää radikaalista uskonnollisuudesta löytää suunnan ja tarkoituksen elämälleen.

Klara, joka rauhoittaa hermojaan ja mieltään liiallisella viininjuonnilla, valmistelee pienessä yliopistoyksikössä EU-päättäjille Tukholmassa pidettävään kokoukseen selvitystä poliisitoiminnan yksityistämismahdollisuuksista. Sekä hänen pomonsa että työkaverinsa käyttäytyvät epäilyttävästi. Lisäksi Klaran tietokone ensin varastetaan puistossa ja sitten palautetaan kantapubiin.

Kirjan päähenkilöitä ovat kuitenkin nuoret sisarukset, joiden välistä yhteyttä ja rakkautta kuvataan hienosti. Jasminella on suuret tunnontuskat veljen hylkäämisestä eikä uusi elämä suju lainkaan hyvin. Kun käy ilmi, että Zadi on kaikin tavoin täysin hukassa — joko kuollut Syyriassa tai palannut lietsomaan lähiön yltyvää kapinaa — hän keksii keinon palata Ruotsiin etsimään veljeään. Heidän tarinansa on riipaiseva, koska sellaisen aavistaa olevan tuttu aivan liian monelle.
Zanderin romaanin teemat ovat ajankohtaisia, kiinnostavia ja suuria. Maahanmuuttajalähiöihin kasautunut turhautunut ja patoutunut katkeruus ja viha, radikaali ääri-islamilaisuus ja kansainvälinen terrorismi, Syyrian sodat ja Daesh/ISIS, korruptio ja oligarkkien omistamat turvallisuusyritykset ja EU-lobbarien salainen valta, tiedon turvallisen säilyttämisen ja jakamisen ongelmat…

Suuret päivänpolttavat aiheet eivät kuitenkaan riitä tekemään Lähiöstä keskinkertaista rikosromaania onnistuneempaa. Juoni etenee, mutta sen jännittyneisyys katkeilee jatkuvasti, kun lyhyiden lukujen näkökulma alati vaihtuu – etenkin kun eri tarinat kulkevat hieman eri tahtiin. En pitänyt siitä, että joudun koko ajan tarkistamaan, kuinka paljon edellä tai jäljessä alkavan luvun Jasmine oli juuri lukemani luvun Zadia, vaikka ymmärsinkin ratkaisun vähitellen johtavan siihen, että sisarukset ja Klara päätyvät lopuksi samaan paikkaan samaan aikaan. Kun tuo kulminaatiopiste sitten jotenkin lässähti tai katosi, olin lähes 400 sivun jälkeen juonen kuljetukseen vähän pettynyt. Onneksi henkilökuvaus toimi.

Pahassa pulassa

Tiivistunnelmainen trilleri Teräsarkku (Otava, 2014; 414 sivua) on jo kymmenes osa Taavi Soininvaaran Ratamo -sarjassa.

Kaikki alkaa 19.4. teräksisessä siilossa, josta suojelupoliisin osastopäällikkö Arto Ratamo herää kädet kahlittuina ja kykenemättömänä sulkemaan tai räpyttelemään silmiään. Sitten palataan kuusi vuorokautta taaksepäin kertomaan, miten tähän on päästy aloittamalla Ratamon isän hautajaisista ja nigerialaissyntyisen prostituoidun kuolemasta. Väliin on sijoitettu salaperäisen Lintu-nimisen hahmon muistoja.

Samaan aikaan Ratamon toimittajaystävä Essi Kokko jahtaa Turkissa ja Saksassa jymyjuttua finanssikeinottelijoista, jotka ruokkivat eurokriisiä ja ajavat EU:ta liittovaltioksi.

Aineksia jännärissä siis riittää. Tunnelma on tiivis ja tapahtumat etenevät vaihdikkaasti usealla näyttämöllä. Ihmiskohtalot ovat rankkoja, keneenkään ei voi luottaa edes poliisiorganisaatioissa, pahikset ovat hirviömäisiä, valta sokaisee, ahneus hallitsee.

Hurjuutta ja kurjuutta kevennetään lyhyillä historia- ja maantiedetietoiskuilla, joilla on joskus vain hento yhteys teoksen tapahtumiin ja teemoihin, sekä oudoilla puujalkavitseillä.

Syyllinen Ratamon pinteeseen on ilmeinen turhan varhain ja syö siten jännitettä kirjan loppupuolella, vaikka piinaava tilanne jatkuu lähes viimeisille sivuille asti. Kelpo trilleri kuitenkin.

Rahoituslaitoksissa ja teollisuudessa työskennelleen juristikirjailijan kolumneja.<