Melkoinen seikkailu

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin Zoo City : eläinten valtakunta (Aula & co, 2016; Zoo City, 2010; suomentanut Tytti Viinikainen; 409 sivua) on romaani, joka monipuolisuudessaan väistää useimmat lajityyppimäärittelyt.

Ihmiset haluavat uskoa johonkin; heille täytyy vain tarjota uskottava sepitys. Auta-entisen-ministerin-leskiparkaa-saamaan-25-miljoonaa-pos-korruptoituneesta-maasta on niin kulunut ja loppuun kaluttu tarina, ettei edes minun äitini menisi lankaan. Ja tiedän kokemuksesta, etä minun äitini menee lankaan jokseenkin helposti. Pyyhin pois kerroksen Mangustin karvaa ja kirpunmunia kannettavani päältä, avaan koneen ja tarkistan kalansaaliin.
Minusta on tullut mestari tunteisiin vetoavien, ajankohtaisia tapahtumia hyödyntävien huijauskirjeiden laatimisessa.

Zinzi December kanniskelee mukanaan laiskiaista, osaa kirjoittaa niin sanottuja nigerialaiskirjeitä ja löytää työkseen kadonneita esineitä. Hän on entinen varakkaan perheen tytär, entinen toimittaja, entinen narkkari ja entinen vanki, mutta nyt hän asuu hajoamaisillaan olevassa talossa, väkivaltaisen Zoo Cityn slummissa, siinä Johannesburgissa, jonka ei haluta olevan olemassa.

Poliisi on täällä pelkkä puhki kulunut vitsi. Turvallisuusyritys hallitsee Zoo Cityä ja koko keskusta-aluetta samaan tapaan kuin reviirinsä merkkaava koira. Firma on kiinnostunut vain omistamiensa rakennusten turvallisuudesta, joten kadulla tapahtuva rikos on sama kuin ei rikosta ollenkaan. Mielenkiinto lopahtaa heti, kun alue on yrityksen toimivallaan ulkopuolella. Ikävä kyllä Elysium ja Aurum kuuluvat siihen kategoriaan. Meidän vuokranantajamme on liian saita panostaakseen turvallisuuteen.

Kaikilla rikollisilla on eläin, joiden valikoimaa riittää perhosesta leijonaan. Yhteys eläimeen on pakollinen, mutta antaa usein myös uusia kykyjä. Zinzi näkee ihmisten ympärillä eräänlaisia yhteyssykkyröitä, jotka johtavat hukattuihin tavaroihin.

Laiskiainen puhisee kärttyisästi. Se makoilee lattialla syömässä maniokinlehtiä, jotka hain sille lepyttämistarkoituksessa alakerran torimyyjiltä, kuten myös purkillisen siiroja Mangustille. Jos voisin, jättäisin Laiskiaisen kotiin. Mutta eroahdistus on lamaannuttava. Huumeriippuvuus ei ole mitään verrattuna siihen, että joutuu eroon eläimestään.

Kun Zinzin uusin asiakas kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa mukamas ryöstösaaliina, Zinzi suostuu etsimään kadonnutta henkilöä, vaikkei se ole hänen erikoisalaansa.

Erikoinen musiikkimoguli Odeus Huron palkkaa Zinzin löytämään tuoreimman löytönsä, teinikaksosduo iJusen, kadonneen puolikkaan. Keikka voisi olla neuvokkaan Zinzin reitti ulos velkakierteestä, joka pakottaa hänet mukaan huijausbisneksen, mutta matkalla vapauteen on ennakoimaton määrä hengenvaarallisia esteitä.

Minä uin nyt ulapalla, haiverkkojen väärällä puolen.

Samaan aikaan Zinzin parisuhde on päättymässä kumppanin kuolleeksi luullun perheen yllätykselliseen löytymiseen.

Beukesin vauhdikas romaani on huikea sekoitus fantasiaa, trilleriä ja Johannesburgin nykytodellisuutta.

Hurmaava kirja erilaisuudesta

T. J. Klunen romaani Talo taivaansinisellä merellä (Karisto, 2021; The House in the Cerulean Sea, 2020; suomentanut Mika Kivimäki; 446 sivua) ansaitsee tulla kuvatuksi adjektiivilla hurmaava. Sen luettuaan on jotenkin parempi ihminen. Tai ainakin on vähän helpompi olo tässä hirveässä maailmanajassa.

Teos on hauska, jännittävä, kaunis ja vähän surullinenkin, ja erittäin viihdyttävä samalla kun sillä on tärkeä sanoma: Ihmisten, etenkään lasten, erilaisuus ei ole syy eristää, syrjiä tai pelätä. Ohhoh, kuulostipa vakavalta!

Itse asiassa Talo taivaansinisellä merellä on huikea fantasiaromaani kaikenikäisille. Päähenkilö on keski-ikäinen mies ja muutama muukin aikuinen kirjassa toki on, mutta tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat silti lapset.

Ja millaiset lapset! Yksi maahinen, yksi metsänhenki, yksi viimeisistä jäljellä olevista traakeista, tunnistamaton vihreä otus, muotoamuuttava poika ja yksi jonka sanotaan olevan antikristus.

Linus Baker, sääntöihin tukeutuva ja täsmällinen mutta ystävällisen objektiivinen sosiaalityöntekijä, elää ikuisen sateen harmaannuttamassa kaupungissa välinpitämättömän kissansa kanssa ainoana ilonaan vinyylilevykokoelmansa.

Sikäli kuin asialla oli väliä, Linus Baker välitti lapsista, joiden tarkkaileminen oli hänen tehtävänsä. Hän ei uskonut, että olisi mahdollista tehdä hänen työtään vailla empatiaa…

Kun työ Maagisen Nuorison Huolenpito-Osastolla vie hänet erityistehtävälle kaukaisella Marsyasin saarella sijaitsevaan orpokotiin, hän joutuu kyseenalaistamaan työantajansa Äärimmäisen Korkean Johtoportaan määräykset ja paksun Säännöt ja määräykset -kirjan ohjeet ja opit. Hän päätyy meren äärelle, aurinkoon, metsään; elämänsä seikkailuun.

Orpokoti on mitä salaisin. Siitä ei puhuta ja sen viereisen kylän asukkaat pelkäävät ja vihaavat sen asukkaita, mutta kunnioittavat sen hallitsijahenkeä. Josta Linus ei saanut mitään tietoa etukäteen. Niin kuin ei siitäkään, millainen mies orpokotia johtava Mr. Parnassus on. Lapsista hän sai paksut kansiot, joiden kertomukset saivat hänet järkyttymään. Ei lasten teoista, vaan siitä, miten heitä oli aiemmin kohdeltu. Kenestä tahansa voi tulla hirviö, jos häntä kohdellaan sellaisena.

Ensimmäisinä saarella viettäminään päivinä hän oli edistynyt vain osittain. Sal oli edelleen kauhusta jäykkänä hänen lähellään ja Phee suhtautui häneen torjuvasti, mutta Talia uhkasi haudata hänet puutarhaansa enää kerran tai kahdesti päivässä ja Chauncey tuntui olevan onnellinen kaikesta ja kaikista (…). Theodore tietenkin uskoi, että sai auringon nousemaan ja laskemaan, minkä ei olisi pitänyt liikuttaa häntä niin voimakkaasti kuin se teki. Kysehän oli pelkästään napista (…), ja uusimmat olivat messingin sijasta muovia, mutta se ei näyttänyt haittaavan Theodorea.
Lucy puolestaan oli vielä täysin arvoitus. Vieläpä kauhistuttava arvoitus…

Dialogipainotteisesti etenevä romaani on valloittava. Se on hauska, jännittävä, surullinen, haikea, riemukas, lohdullinen, suloinen ja tärkeä. Sitä voi suositella kaikille, joilla on sydän.

Fantastista dystopiafantasiaa

Katsokaa, tuhkapilvet ovat jo alkaneet levitä.

Viides vuodenaika (Art House, 2021; The Fifth Season, 2015; suomentanut Mika Kivimäki; 480 sivua) aloittaa N. K. Jemisinin trilogian Murtunut maailma (The Broken Earth), jonka kaikki osat ovat saaneet scifi- ja fantasiakirjallisuuden Hugo-palkinnon.

Enkä ihmettele. Jemisinin luoma maailma vei täysin mukanaan. Fantastinen tarina on huikea, dystooppinen maailma on uskomaton ja henkilöhahmojen kirjo ihastuttaa.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle tuliperäiselle mantereelle, Tyynimaalle (nimi on toiveunta tai ironiaa), joka on epävakaa ja pelottava. Elämää ohjaavat kivitauluihin kirjatut säännöt, joiden mukaan toimimalla osa ihmisistä voi kenties selviytyä seuraavasta Vuodenajasta, joka tarkoittaa joko kuukausia tai vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, tai -satojakin, kestävää kautta, jolloin mikään ei kasva eikä menesty, vaan tuhka peittää maan.

Aivan aluksi Essun-niminen nainen löytää kotoaan pikkupoikansa ruumiin. Isä on tappanut pojan ja kadonnut mukanaan tämän sisar. Kaoottisessa maailmantilanteessa Essun lähtee etsimään tytärtään. Essun on orogeeni, haukkumanimeltään rogga, joka pystyy aistimaan ja ohjailemaan mannerlaattojen liikkeitä. Essunin osuudet on kirjoitettu kiinnostavasti sinä-muodossa. Syy siihen selittyy aikanaan.

Sinä olet se nainen. Hän on sinä. Essun. Muistatko? Nainen, jonka poika on kuollut.
Sinä olet orogeeni, joka on asunut kymmenen vuotta Tirimon mitättömässä kaupungissa. Vain kolme täkäläistä tietää, mikä sinä olet, ja kaksi heistä olet itse synnyttänyt.
Tai siis. Nyt jäljellä on enää yksi, joka tietää.

Orogeeneja tarvitaan mutta myös vihataan, joten heidän ei kuuluu asua tavallisten ihmisten joukossa. Heillä pitää olla vartija ja heidät koulitaan Fulcrumissa yhteiskunnan käyttöön. Koulutusta kuvataan nuoren Damaya-tytön silmin.

Fulcrumin elämässä on tietty järjestys.
Herääminen tapahtuu aamunkoitossa. Tämä on helppoa Damayalle, sillä niin hän teki aina kotitilallaankin. Toiset jyväset — ja sellainen hän nyt on, vähäpätöinen kivensiru, joka on valmis kiillotettavaksi hyötykäyttöön tai ainakin auttamaan toisten, lupaavampien kivien hiomisessa — heräävät siihen, kun yksi ohjaajista saapuu makuusaliin ja alkaa soittaa tuskallisen kovaäänistä kelloa, joka saa kaikki säpsähtämään, vaikka he olisivat jo hereillä. Kaikki voihkivat ääneen, Damaya mukaan luettuna. Hän pitää siitä. Se saa hänet tuntemaan, että hän on osa jotakin.

Kolmas päähenkilö on Syenite, koulutettu orogeeninainen, joka lähetetään työtehtävälle satamakaupunkiin seuranaan huippuorogeeni.

Syen osaa sessiä maanpinnan halkeamia tarkalla keskittymisellä, jollaista hän ei ole kokenut koskaan aikaisemmin. Hän tasoittelee ne, kiristää maan ihon niiden ympärille… Kun kuuma piste asettuu pelkäksi vaanivaksi uhkaksi muiden joukossa ja vaara menee ohi, hän palaa itseensä ja näkee Alabasterin käpertyneenä kerälle hänen edessään ja heidän molempien ympärillä palojäljen näköisen huurrekuvion, joka on jo haihtumassa höyryksi.
Syen on nelinkontin ja vapisee.

Kirjan alku vaatii hieman kärsivällisyyttä eivätkä aivan kaikki juonilankojenpätkät vielä tässä osassa liity mihinkään, mutta ihmeellisen paljon avautuu jo nyt, asiat ja henkilöt yhdistyvät, kohtaavat, liittyvät.

Viides vuodenaika on huima ja jännittävä seikkailu, mutta myös vakavasti otettavaa kirjallisuutta muun muassa erilaisuuden kohtaamisesta ja oman itsen löytämisestä maailmassa, joka on täynnä julmuuksia, uhkia ja vaaroja, mutta myös ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä. Vieraan, kuvitellun, keksityn maailman kautta Jemisin näyttää meille jotakin myös omasta todellisuudestamme.

Maaliskuussa ilmestyy suomeksi sarjan toinen osa Obeliskiportti. Ensimmäinen osa pohjusti sitä taitavasti, joten odotan innolla seuraavaa seikkailua uskomattomassa Murtuneessa maailmassa. Jemisinin mielikuvituksen lento suorastaan järisyttää.

Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Tuumailen kulttuurikokemuksia, eniten kirjallisuutta.

One Entry to Research

Critical assessment of Web of Science, Scopus and Google Scholar. Updated by Lars Iselid, Umeå University Library, to document a Swedish BIBSAM project.

Bibbidi Bobbidi Book

Blogi kirjoista, lukemisesta ja kulttuurista.

Luetut.net

Kirjablogi

The Bibliomagician

Comment & practical guidance from the LIS-Bibliometrics community

musings of a medical librarian

and mutterings about anything else that takes my fancy!

Kirjavinkit

Yli 9000 lukemisen arvoista kirjaa

%d bloggaajaa tykkää tästä: