Hurmaava kirja erilaisuudesta

T. J. Klunen romaani Talo taivaansinisellä merellä (Karisto, 2021; The House in the Cerulean Sea, 2020; suomentanut Mika Kivimäki; 446 sivua) ansaitsee tulla kuvatuksi adjektiivilla hurmaava. Sen luettuaan on jotenkin parempi ihminen. Tai ainakin on vähän helpompi olo tässä hirveässä maailmanajassa.

Teos on hauska, jännittävä, kaunis ja vähän surullinenkin, ja erittäin viihdyttävä samalla kun sillä on tärkeä sanoma: Ihmisten, etenkään lasten, erilaisuus ei ole syy eristää, syrjiä tai pelätä. Ohhoh, kuulostipa vakavalta!

Itse asiassa Talo taivaansinisellä merellä on huikea fantasiaromaani kaikenikäisille. Päähenkilö on keski-ikäinen mies ja muutama muukin aikuinen kirjassa toki on, mutta tärkeimmiksi hahmoiksi nousevat silti lapset.

Ja millaiset lapset! Yksi maahinen, yksi metsänhenki, yksi viimeisistä jäljellä olevista traakeista, tunnistamaton vihreä otus, muotoamuuttava poika ja yksi jonka sanotaan olevan antikristus.

Linus Baker, sääntöihin tukeutuva ja täsmällinen mutta ystävällisen objektiivinen sosiaalityöntekijä, elää ikuisen sateen harmaannuttamassa kaupungissa välinpitämättömän kissansa kanssa ainoana ilonaan vinyylilevykokoelmansa.

Sikäli kuin asialla oli väliä, Linus Baker välitti lapsista, joiden tarkkaileminen oli hänen tehtävänsä. Hän ei uskonut, että olisi mahdollista tehdä hänen työtään vailla empatiaa…

Kun työ Maagisen Nuorison Huolenpito-Osastolla vie hänet erityistehtävälle kaukaisella Marsyasin saarella sijaitsevaan orpokotiin, hän joutuu kyseenalaistamaan työantajansa Äärimmäisen Korkean Johtoportaan määräykset ja paksun Säännöt ja määräykset -kirjan ohjeet ja opit. Hän päätyy meren äärelle, aurinkoon, metsään; elämänsä seikkailuun.

Orpokoti on mitä salaisin. Siitä ei puhuta ja sen viereisen kylän asukkaat pelkäävät ja vihaavat sen asukkaita, mutta kunnioittavat sen hallitsijahenkeä. Josta Linus ei saanut mitään tietoa etukäteen. Niin kuin ei siitäkään, millainen mies orpokotia johtava Mr. Parnassus on. Lapsista hän sai paksut kansiot, joiden kertomukset saivat hänet järkyttymään. Ei lasten teoista, vaan siitä, miten heitä oli aiemmin kohdeltu. Kenestä tahansa voi tulla hirviö, jos häntä kohdellaan sellaisena.

Ensimmäisinä saarella viettäminään päivinä hän oli edistynyt vain osittain. Sal oli edelleen kauhusta jäykkänä hänen lähellään ja Phee suhtautui häneen torjuvasti, mutta Talia uhkasi haudata hänet puutarhaansa enää kerran tai kahdesti päivässä ja Chauncey tuntui olevan onnellinen kaikesta ja kaikista (…). Theodore tietenkin uskoi, että sai auringon nousemaan ja laskemaan, minkä ei olisi pitänyt liikuttaa häntä niin voimakkaasti kuin se teki. Kysehän oli pelkästään napista (…), ja uusimmat olivat messingin sijasta muovia, mutta se ei näyttänyt haittaavan Theodorea.
Lucy puolestaan oli vielä täysin arvoitus. Vieläpä kauhistuttava arvoitus…

Dialogipainotteisesti etenevä romaani on valloittava. Se on hauska, jännittävä, surullinen, haikea, riemukas, lohdullinen, suloinen ja tärkeä. Sitä voi suositella kaikille, joilla on sydän.

Fantastista dystopiafantasiaa

Katsokaa, tuhkapilvet ovat jo alkaneet levitä.

Viides vuodenaika (Art House, 2021; The Fifth Season, 2015; suomentanut Mika Kivimäki; 480 sivua) aloittaa N. K. Jemisinin trilogian Murtunut maailma (The Broken Earth), jonka kaikki osat ovat saaneet scifi- ja fantasiakirjallisuuden Hugo-palkinnon.

Enkä ihmettele. Jemisinin luoma maailma vei täysin mukanaan. Fantastinen tarina on huikea, dystooppinen maailma on uskomaton ja henkilöhahmojen kirjo ihastuttaa.

Tapahtumat sijoittuvat pienelle tuliperäiselle mantereelle, Tyynimaalle (nimi on toiveunta tai ironiaa), joka on epävakaa ja pelottava. Elämää ohjaavat kivitauluihin kirjatut säännöt, joiden mukaan toimimalla osa ihmisistä voi kenties selviytyä seuraavasta Vuodenajasta, joka tarkoittaa joko kuukausia tai vuosikausia, jopa vuosikymmeniä, tai -satojakin, kestävää kautta, jolloin mikään ei kasva eikä menesty, vaan tuhka peittää maan.

Aivan aluksi Essun-niminen nainen löytää kotoaan pikkupoikansa ruumiin. Isä on tappanut pojan ja kadonnut mukanaan tämän sisar. Kaoottisessa maailmantilanteessa Essun lähtee etsimään tytärtään. Essun on orogeeni, haukkumanimeltään rogga, joka pystyy aistimaan ja ohjailemaan mannerlaattojen liikkeitä. Essunin osuudet on kirjoitettu kiinnostavasti sinä-muodossa. Syy siihen selittyy aikanaan.

Sinä olet se nainen. Hän on sinä. Essun. Muistatko? Nainen, jonka poika on kuollut.
Sinä olet orogeeni, joka on asunut kymmenen vuotta Tirimon mitättömässä kaupungissa. Vain kolme täkäläistä tietää, mikä sinä olet, ja kaksi heistä olet itse synnyttänyt.
Tai siis. Nyt jäljellä on enää yksi, joka tietää.

Orogeeneja tarvitaan mutta myös vihataan, joten heidän ei kuuluu asua tavallisten ihmisten joukossa. Heillä pitää olla vartija ja heidät koulitaan Fulcrumissa yhteiskunnan käyttöön. Koulutusta kuvataan nuoren Damaya-tytön silmin.

Fulcrumin elämässä on tietty järjestys.
Herääminen tapahtuu aamunkoitossa. Tämä on helppoa Damayalle, sillä niin hän teki aina kotitilallaankin. Toiset jyväset — ja sellainen hän nyt on, vähäpätöinen kivensiru, joka on valmis kiillotettavaksi hyötykäyttöön tai ainakin auttamaan toisten, lupaavampien kivien hiomisessa — heräävät siihen, kun yksi ohjaajista saapuu makuusaliin ja alkaa soittaa tuskallisen kovaäänistä kelloa, joka saa kaikki säpsähtämään, vaikka he olisivat jo hereillä. Kaikki voihkivat ääneen, Damaya mukaan luettuna. Hän pitää siitä. Se saa hänet tuntemaan, että hän on osa jotakin.

Kolmas päähenkilö on Syenite, koulutettu orogeeninainen, joka lähetetään työtehtävälle satamakaupunkiin seuranaan huippuorogeeni.

Syen osaa sessiä maanpinnan halkeamia tarkalla keskittymisellä, jollaista hän ei ole kokenut koskaan aikaisemmin. Hän tasoittelee ne, kiristää maan ihon niiden ympärille… Kun kuuma piste asettuu pelkäksi vaanivaksi uhkaksi muiden joukossa ja vaara menee ohi, hän palaa itseensä ja näkee Alabasterin käpertyneenä kerälle hänen edessään ja heidän molempien ympärillä palojäljen näköisen huurrekuvion, joka on jo haihtumassa höyryksi.
Syen on nelinkontin ja vapisee.

Kirjan alku vaatii hieman kärsivällisyyttä eivätkä aivan kaikki juonilankojenpätkät vielä tässä osassa liity mihinkään, mutta ihmeellisen paljon avautuu jo nyt, asiat ja henkilöt yhdistyvät, kohtaavat, liittyvät.

Viides vuodenaika on huima ja jännittävä seikkailu, mutta myös vakavasti otettavaa kirjallisuutta muun muassa erilaisuuden kohtaamisesta ja oman itsen löytämisestä maailmassa, joka on täynnä julmuuksia, uhkia ja vaaroja, mutta myös ystävyyttä ja yhteisöllisyyttä. Vieraan, kuvitellun, keksityn maailman kautta Jemisin näyttää meille jotakin myös omasta todellisuudestamme.

Maaliskuussa ilmestyy suomeksi sarjan toinen osa Obeliskiportti. Ensimmäinen osa pohjusti sitä taitavasti, joten odotan innolla seuraavaa seikkailua uskomattomassa Murtuneessa maailmassa. Jemisinin mielikuvituksen lento suorastaan järisyttää.

Aikamatkailija

Lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon tänä vuonna voittanut Marisha Rasi-Koskinen on kertonut kirjoittavansa kieli ja rakenne edellä ja miettivänsä vasta sitten kenelle kirjoittaa. Auringon pimeä puoli -romaani (WSOY, 2019; 369 sivua) sopii nuorille ja aikuisille. Sen päähenkilö Emilia on kirjassa 16-30-vuotias, mutta näkökulma on enemmän teini-ikäisen kuin aikuisen.

Useimmiten aikuiset suojelevat lapsia siltä mitä pelkäävät itse. Eivät vain kivulta ja väkivallalta niin kuin heidän pitääkin, vaan siltä tosiasialta, että kipua ja väkivaltaa on, ja ihmisiä ja eläimiä jotka kärsivät niistä. Että maailmassa on sotia, eikä se ole mikään tasa-arvoinen paikka, että halpa on halpaa siksi, että joku jossain kaukana tekee työt puoli-ilmaiseksi. Sillä tavoin he suojelevat enemmän itseään, jos eivät muulta niin viattomuuden menetyksen surulta. Lapset saavat kuitenkin tietää, tavalla tai toisella maailma opettaa sen heille ja voi olla, että se kaikki haavoittaa heitä silloin vielä enemmän.

Romaani sijoittuu lähitulevaisuuteemme. Emilian ja hänen isoisänsä koti on Voiton Kaivoksen eristyneessä totalitaarisessa yhteisössä, jossa he asuvat pienessä omakotitalossa suurten kerrostalojen varjossa. Pihavaja, johon Emilian nuori äiti sisusti itselleen kesähuoneen, on pidetty lukossa koko Emilian elinajan eli siitä asti, kun hänen äitinsä kuoli.

Kaivoksen väki on kaikin tavoin täysin erillään muusta maailmasta eikä tiedä siitä mitään. Koulussa opetetaan Kaivoksen omia oppiaineita. Mielenosoitukset ovat pakollisia ja niissä ylistetään johtajaa. Vain harvat käyvät joskus läheisessä Tehdaskaupungissa — Emiliakin, sillä hän ei käy Kaivoksen omaa koulua, vaan tenttii tavallista koulua yksityisesti. Autonomista Kaivosta hallitsee salaperäinen Johtaja. Hänen käskynsä ovat laki ja hänen valtansa on absoluuttinen.

Hänen karismansa oli ilmeinen. En enää ihmetellyt niin paljon miksi koko kaivoksen väki seurasi häntä onnellisena ja kyseenalaistamatta hänen puheitaan. Hänen heleässä naurussaan oli jotain hypnoottista. Sitä paitsi voittajan puolelle on aina ollut helppo siirtyä. Kun vastarinnan mahdollisuus ja onnistumisen todennäköisyys lähenevät nollaa, on helpointa uskoa olleensa itsekin väärässä.

Isoisän päätettyä vihdoin avata pihamökin Emilia löytää sieltä vanhan piirustuksen, joka näyttää esittävän häntä itseään. Miten se voisi olla mahdollista? Kuka piirustuksen on tehnyt ja milloin? Kun Emilia Kaivoksen vuosijuhlapäivänä sukeltaa ystävänsä Mitekin kanssa kaivoksen kuiluihin, hän joutuu aikamatkalle menneisyyteen. Onko hänellä mahdollisuus muuttaa jo tapahtunutta?

”Jos matkustaisin ajassa, olisin ollut siellä koko ajan, niinkö?”
”Niin. Jos olisit käynyt menneisyydessä, niiden ihmisten, jotka olet tavannut, pitäisi muistaa se.”

Aikamatkailu on kiehtova mutta vaikea haaste ainakin minun aivoilleni, jotka eivät oikein taivu ajattelemaan neljättä ulottuvuutta. Rasi-Koskinen sen sijaan selviytyy enemmän kuin kunnialla vähitellen avautuvan juonensa ajallisesti haastavista kiemuroista. Kaikkein ilmiselvimmän henkilöllisyyteen liittyvän vihjeen sentään hoksasin, mutta muuten koin monta yllätystä.

Auringon pimeä puoli pakenee tarkkarajaisia lajityyppimäärittelyjä eikä päästä lukijaa helpolla, muttei vauhdikkaan ja tiheätunnelmaisen seikkailun lukeminen silti liikaakaan vaadi.