Pommiuhka lentokoneessa

Kristina Ohlssonin Paratiisiuhrit (WSOY, 2014; Paradisoffer, 2012; suomentanut Pekka Marjamäki; 438 sivua) ei mielestäni yllä samalle tasolle kuin sarjan aiemmat kolme teosta, etenkin Varjelijat. Sitä olisi pitänyt tiivistää, että jännite olisi säilynyt alusta loppuun saakka. Lisäksi aavistin ”kupletin juonen” liian aikaisin.

Tukholmasta New Yorkiin lentävästä lentokoneesta löytyy pian nousun jälkeen uhkausviesti, jonka mukaan kone räjäytetään, jos Ruotsi ei peru juuri tehtyä terroristiepäillyn karkotuspäätöstä ja Yhdysvallat sulje tiettyä salaista vankilaansa Afganistanissa. Koneen polttoaine riittää noin 13 tunniksi ja sen verran on aikaa rikos- ja turvallisuuspoliiseilla sekä poliittisilla päättäjillä yrittää ehkäistä ainakin neljänsadan ihmisen kuolema.

Ohlsson kuljettaa tarinaa todella monen tapahtumapaikan sekä ihmisen ja ihmisjoukon välillä. Siirtymät paikoista — taivaalla uhattu lentokone (sielläkin ohjaamo, matkustamo, wc), Ruotsissa rikospoliisi, turvallisuuspoliisi, pari ministeriötä, eri ihmisten kodit, Yhdysvalloissa FBI — ja ihmisistä toisiin ovat nopeita; lisäksi tutkijat liikkuvat vähän väliä jonnekin ja takaisin — ajetaan hetki autolla, istutaan tuokio neuvotteluhuoneessa. Tunnelma on hektinen ja sekava. Se kuvastaa hyvin tilannetta, joka on huippukiireinen ja erittäin stressaava, mutta tekee lukemisesta välillä hyvin rasittavaa. Lentokoneeseen, joka lentää kohti tuhoa ja josta ei pääse minnekään, sijoittuvat kohtaukset toimivat parhaiten jännityksen luojina ja ylläpitäjinä. Toimistoissa ei siihen päästä. Uskottavuuden nimissä näin varmasti onkin, mutta valitettavasti juoni hajoaa näillä keinoilla liikaa.

Ohlssonin aiemmista romaaneista tutut henkilöt kriminologi Fredrika Bergman ja rikospoliisi Alex Recht jäävät tässä tarinassa aika vaisuiksi hahmoiksi, vaikka Alexilla on tilanteessa myös valtava henkilökohtainen paine, ja saavat tehdä tilaa turvallisuuspoliisin terrorisminvastaisen yksikön päällikölle Eden Lundellille, joka on kova ja voimakastahtoinen nainen. (Jolla on kirjan puolivälissä sotkuinen nuttura ja loppupuolella, siis samana päivänä, lyhyeksi leikattu tukka, vaikkei hän taatusti ole ehtinyt edes syödä, saati kampaajalle. Epärelevanttia, mutta pisti silmään.)

Miten estää panttivangeiksi joutuneiden matkustajien ja henkilökunnan surma? Liittyvätkö edellispäiväiset, perättömät pommiuhkaukset Tukholmassa tapaukseen? Onko koneessa todella pommi? Onko koneessa kaappajia? Eivätkö he tiedä, etteivät valtiot koskaan suostu terroristien vaatimuksiin? Voiko kone tehdä hätälaskun? Aikooko Yhdysvallat ampua sen alas? Kuka on uhkauksen takana ja voidaanko heidät jäljittää? Onnistuuko se ajoissa? Näitä ja monia muita kysymyksiä pyöritellään moneen kertaan ja monesta näkökulmasta. Aina välillä löytyy jokin johtolanka tai uusi tiedonmurunen, mutta kello käy. Aikaa on vähän, mutta sivuja riittää. Jännitys ei tiivisty, ellei sitä tiivistä.

***

Tämä on ensimmäinen kirjoitukseni Oksan hyllyltä -blogin Rikoksen jäljillä -lukuhaasteeseen.

Mainokset

Anni Koskinen Chicagosta

Jos Barbara Fisterin dekkarin Pyhimysmurha (Nemo, 2010; In the Wind, 2008, suom. Pekka Makkonen) päähenkilön nimi ei olisi Anni Koskinen, en olisi ehkä tarttunut tähän kirjaan. Mutta pitihän lukea, millaisen suomalaisyksityisetsivän yhdysvaltalainen kirjastonhoitaja ja Muumi-fani on luonut.

Juuri poliisista eronneen ja omaa bisnestä kadonneiden etsimisellä aloittelevan Koskisen (liekö sukua tamperelaiskomisariolle?) hahmo on aivan miellyttävä, mutta nimeä lukuunottamatta hänen sukujuurensa voisivat olla mistä tahansa – ja ehkä ovatkin; sen verran vähän hän taustastaan tietää.

Dekkarin juonen soisi yleensä olevan jollain tavoin jännittävän, mutta siinä Fister ei erityisen hyvin onnistu. Romaanilla on toimivatkin hetkensä, mutta niitä ei ole tarpeeksi. Kokonaisuus on melko poukkoileva tarina naisesta, joka putkahtaa ihmisten ilmoille 30 vuotta sen jälkeen, kun hän katosi epäiltynä FBI-agentin murhasta, ja siitä, miten Anni yrittää selvittää, voisiko syyllinen olla joku muu.

Mukana on rotujännitteitä, salaliittoteorioita, mielialahäiriöitä, kansalaisoikeusaktivisimia, pahoja ja hyviä poliiseja, parisuhdekriisejä, vandalismia, poliittista keplottelua, katolisen kirkon huomaa, perhekriisejä ja menneisyyden salaisuuksia enemmän kuin tarpeeksi.

Suomennos on pääosin kelvollinen, mutta paikoin näkyy hutilointia tai kiireen jälkiä: usemmastakin virkkeestä puuttuu verbi; välimerkit eivät ole aina kohdallaan; kuolintodistus ja kuolinilmoitus menevät sekaisin.

Ei huono, muttei erityisen hyväkään.