Jälkisäädökset

 

…ensikäden kertomukset Gileadista ovat aina vain harvinaisempia — varsinkin tyttöjen ja naisten elämää käsittelevät. On vaikea jättää jälkipolville muistiinpanoja, jos kirjoitustaito on riistetty.

Voivatko odotukset jonkin kirjan kohdalla olla suuremmat kuin lempikirjailijan kirjoitettua jatkoa kenties tunnetuimmalle mestariteoksekselleen? Voiko olettaa pettyvänsä — etenkin, kun jatko-osa ilmestyy vuosikymmeniä aloitusosan jälkeen, ja sen tietää syntyneen osittain lukijoiden pyynnöistä, sekä varsinkin, kun jatko-osan lienee pakko kytkeytyä myös klassikon tv-sarjasovitukseen, jossa tarina on jo edennyt? Vastauksia näihinkin kysymyksiin olen pyöritellyt mielessäni jo monta kuukautta.

Tartuin Margaret Atwoodin Orjattaresi-klassikon (1986; The Handmaid’s Tale, 1985) jatko-osaan Testamentit (Otava, 2019; The Testaments, 2019; suomentanut Hilkka Pekkanen; 496 sivua) innolla mutta hieman kauhuissani heti sen ilmestyttyä syyskuussa.

Luin ensin suomennoksen todella nopeasti, mikä olikin helppoa romaanin trillerimäisen pinnan vuoksi. Tapahtumat etenivät vauhdilla ja tuntui tärkeältä tietää, miten tässä käy. Tosin vähän tietysti hirvitti, jos loppu jääkin taas yhtä avoimeksi kuin ”Orjattaren tarinassa”. Sen jälkeen luin alkuteoksen The Testaments (Chatto & Windus, 2019; 419 sivua) hitaasti ja rauhallisesti, pysähdellen ja pohdiskellen, välillä myös suomennokseen vertaillen.

Trilleripinnan takana on kokonainen maailma. Se sama Gilead, jonka Atwood loi ”Orjattaren tarinassa”. The Handmaid’s Tale on yhden ihmisen kertomus, jossa on yhden henkilön näkökulma, ja tuo henkilö on orjatar. Kaikki muut hahmot sekä heidän roolinsa ja paikkansa — tädit, vaimot, martat, komentajat, silmät, enkelit, säästövaimot, tytöt — nähdään orjattaren näkokulmasta Gileadin hierarkkisessa ja autoritaarisessa yhteiskunnassa. Tässä tv-sarja eroaa kirjasta eniten.

Testamenteissa kertojia ja näkökulmia on yhden sijaan kolme. Näitä ”jälkisäädöksiä” ovat ”Ardua Hallin käsikirjoitus” ja kaksi numeroitua ”todistajanlausuntoa”: 369A ja 369B. Ne vuorottelevat koko romaanin ajan ja niissä liikutaan ajallisesti eri tahtiin. Lukija saa siis olla tarkkana.

On hankalaa kirjoittaa käsikirjoituksen tekijästä ja todistajanlausuntojen antajista kovin tarkasti tekemättä juonipaljastuksia. Sellaisia vältän kaikin keinoin aina, mutta ihan vähän henkilöistä on pakko paljastaa. Jos kirja on vielä lukematta ja haluat itse valaistua sivu sivulta niin kuin minä, lienee parasta lopettaa tämän tekstin lukeminen tähän.

Pukeuduin kaapuun. Mitä muuta olisin voinut tehdä?

Yksi kertojista on täti. Jos olet ”Orjattaren tarinaa” lukiessasi tai The Handmaid’s Talea katsoessasi pohtinut, miten kukaan nainen on voinut ryhtyä, päätyä, suostua sellaiseksi, jota Gileadissa sanotaan tädiksi, saat tästä testamentista siihen vastauksia. Yhden tädiksi päätyneen kokemusten ja muistojen kautta valaistaan myös monilta muilta osin Gileadin syntyä, joka ”Orjattaren tarinassa” jää vähintääkin fragmentaariseksi.

Samalla saadaan hyvinkin kattava kuva tätien elämästä. He asuvat luostarin kaltaisessa Ardua Hallissa ja muutenkin heidän elämänsä muistuttaa kovasti nunnien elämää, ainakin näin maallikon silmin; en tiedä, tuleeko nunnille sama mielikuva. He elävät hyvin askeettisesti, rukoilevat paljon, hoitavat sairaita, opettavat, auttavat äitejä ja lapsia. Heillä on tarkka vuorokausirytmi ja voimakas hierarkia. Heidän joukostaan myös nousevat helmitytöt, nuoret tädit, jotka lähtevät Gileadin ulkopuolelle käännytystyöhön. Gileadin muihin naisiin verrattuna heillä on paljon etuoikeuksia: he saavat lukea ja kirjoittaa.

Kun sitten sain selville, mitä Gileadissa oli muutettu, lisätty ja jätetty pois, pelkäsin menettäväni uskoni.
Jos ei ole koskaan uskonut lujasti johonkin, ei voi ymmärtää, mitä sellainen merkitsee. Tuntuu siltä kuin paras ystävä kuolisi; kaikki tärkeä palaa pois ja ihminen jää ypöyksin, tuntee joutuneensa maanpakoon, eksyneensä synkkään metsään. …
Kerroin Beckalle, mitä sisimmässäni tapahtui.
… Hän sanoi, että ihminen voi uskoa Gileadiin tai sitten voi uskoa Jumalaan, mutta ei molempiin yhtä aikaa.
…Pelkäsin salaa, etten voisi uskoa kumpaakaan. Halusin silti uskoa, mieleni kaipasi uskoa. Kuinka suuri osa uskosta syntyy pohjimmiltaan kaipauksesta?

Tädit määräävät Ardua Hallissa — kaikki julkiset ohjeet ja kannanotot toki annetaan komentajien nimissä, vaikka niiden lähde olisikin Ardua Hallin johtaja — ja he voivat liikkua suhteellisen vapaasti. Ardua Hall on myös naisten turvapaikka.

”… Within it, women must command. Except in extrem need, men must not pass the threshold of our allotted premises, not shall our methods be questioned. We shall be judged solely by our results.”

Atwood siis taustoittaa, kuinka Gileadin kaltainen autoritaarinen ja teokraattinen yhteiskunta luodaan ja saadaan pysymään koossa — vaikka koko ajan käydään sotaa, mikä selittää nuorten miesten vähyyden, ja elintarvikkeiden niukkuuden — kuvaamalla yhtä sitä ylläpitävistä rakenteista, tätien organisaatiota.

Kenties tärkein tätien tehtävistä on ilmiselvä, kun siitä lukee:

Sitten avasin lukitun oven ja pujottelin ohi sukulinja-arkiston salaisten kansioiden. On ehdottoman tärkeää pitää sekä virallisesti että tosiasiallisesti lukua siitä, kuka on sukua kenellekin. Orjatarjärjestelmässä perheen lapsi ei ehkä ole lainkaan sukua eliittiäidilleen tai edes viralliselle isälleen, sillä epätoivoinen orjatar tavoittelee hedelmöittymistä millä keinolla hyvänsä. On meidän tehtävämme pysyä selvillä tilanteesta, sillä sukurutsaiset suhteet on estettävä. Epälapsia on muutenkin jo liikaa.

Todistajanlausunnoiksi nimettyjen lukujen kertojat ovat tyttöjä, sittemmin nuoria naisia. Heistä vanhempi on elänyt Gileadissa lähes koko elämänsä, mutta muistaa hämärästi jotakin varhaislapsuudestaan jotenkin toisenlaisesta maailmasta, ja myös toisesta äidistä. Hänet on aivopesty Gileadin ideologiaan pelottavan tehokkaasti, enkä voi mitään sille, että mieleeni tulevat lapset todellisen maailman uskonnollisissa valtioissa ja sellaisiksi haluavissa — etenkin, kun Atwood on moneen kertaan todennut, ettei hänen dystopioissaan ole mitään keksittyä, vaan kaikki on joko tapahtunut joskus tai tapahtuu parhaillaan oikeasti.

Tytöllä on rakastava adoptioäiti, mutta miten käykään, kun tämä kuolee, ja tyttö tulee teini-ikään, joka Gileadissa on naimaikä.

Kuulin marttojen puhuvan keskenään, että joidenkin häiden edellä oli morsiamelle annettu rauhoittavia ruiskeita. Annostuksen piti olla tarkka, sillä pieni horjahtelu ja puheen puuroutuminen saattoivat johtua tunnekuohusta, olihan vihkitoimitus valtavan tärkeä hetki tytön elämässä, mutta jos morsian oli tajuton, ei vihkitoimitusta pidetty pätevänä.

Näiden lukujen kautta Atwood valaisee, millaisin keinoin Gileadissa — tai ylipäänsä totalitarismissa, olipa se uskonollinen tai ei — hallitaan lapsia ja nuoria, kuinka tytöistä tehdään vaimoja. Kokonaiskuva ankarasta, julmasta, sairaasta yhteiskunnasta kasvaa ”Orjattaren tarinassa” kerrotun päälle, rikastaa ja laajentaa sitä, sekä antaa vastauksia joihinkin sen avoimiksi jättämiin kysymyksiin. Puhkiselittämistä sen sijaan on turha pelätä, sillä Atwood luottaa lukijaan.

Myös Testamentit on siis naisten tarina. Gileadin sotilasdiktatuurissa valtaa pitävien miesten, komentajien, päähän ei tälläkään kertaa mennä ja siitä olen iloinen. Mikä mustuus, julmuus ja hulluus siellä vallitseekaan, en halua tietää.

Testamenteissa on sentään tavallisiakin miehiä, sillä nuorempi todistajanlausuntojen antajista ei asu Gileadissa, vaan Kanadassa. Hän elää aluksi tavallista nuoren elämää modernissa länsimaassa. Toki tuon maan rajanaapurina on Gilead, josta tulvii kauheita uutisia, johon liittyviä mielenosoituksia järjestetään taajaan, ja jonka ”lähetyssaarnaajia”, harmaapukuisia aina kahdestaan liikkuvia naisia, voi nähdä kaduilla.

Kertojien elämät ja tarinat risteävät aikanaan. Ensimmäisiä sivuja lukiessa heränneet arvailut ja ounastelut siitä, kuka kenties on tai ei ole joku ”Orjattaren tarinasta” tuttu, saavat vahvistuksensa. Romaani on viihdyttävän juonivetoinen ja hyvinkin nopealukuinen, mutten suosittele sen lukemista liian vauhdilla kuten itse ensilukemalla tein. Tai sitten sille kannattaa suoda (ainakin) toinen lukukerta.

Suurin ero ”Orjattaren tarinan” ja Testamenttien välillä on tunnelma. En väitä, että Testamentit olisi hauska kirja, mutta sen sijaan sanon, että The Handmaid’s Tale on läpikotaisin synkkä ja vakava romaani, jossa ei ole huumorin häivähdystäkään, ja jossa on toivoa ehkä pölyhiukkasen verran aivan lopussa. Se on pelottava ja ahdistava; Testamentit on toiveikkaampi, valoisampi ja lempeämpi. Siinä on jopa huumoria; jos ei muussa, niin tätien nimissä. Täysin eri maailmoista tulevien naisten kohtaamisissa on paikoin lähinnä tragikomiikkaa. Lisäksi keveyttä luovat kirjailijan silmäniskuiksi nimittämäni pienet vinkit ja vihjeet, sekä tietysti vaikkapa tällaiset (huonosti kääntyvät) sanaleikit:

”Astonishing,” I exclaimed. ”Not for nothing do we at Ardua Hall say ’Pen Is Envy.'”

Atwood ei olisi Atwood, jollei hän päättäisi klassikkonsa jatko-osaa samaan tapaan kuin sen, eli Gilead-tutkijoiden symposiumin kuvaukseen, tällä kertaa kolmannentoista, edellisellä kerralla kahdennentoista.

Tiedän, että suomentaja on joutunut tekemään työnsä liian nopeasti, koska suomennos on haluttu markkinoille samaan aikaan alkuteoksen kanssa. Ei hänellä ole ollut aikaa jäädä pitkiksi ajoiksi pohdiskelemaan erilaisia käännösratkaisuja, vaikka muutamassa kohdassa ajatus näyttääkin jääneen kiireen alle. En nosta tähän kuin yhden:

”Kun aika koittaa, valitsemme teille jokaiselle aviomiehen viisaasti yhdessä vanhempienne kanssa”, Estée-täti sanoi. ”Ei sitä tarvitse pelätä. Lukekaa vain läksynne ja luottakaa siihen, että vanhemmat ihmiset tekevät niin kuin on parasta. Silloin kaikki käy niin kuin pitääkin. Rukoilen sen puolesta.”

”We and your fathers and mothers will choose your husbands wisely for you when the time comes,” Aunt Estée would say. ”So you don’t need to be afraid. Just learn your lessons and trust your elders to do what is best, and everything will unfold as it should. I will pray for it.”

Muistutan, etteivät Gileadin tytöt osaa eivätkä saa lukea. Koulussa he kuuntelevat sekä piirtävät ja ompelevat, ja niitä läksyjä heillä on tehtävänä, ei luettavana. Tähän kytkeytyy mielestäni hauskalla tavalla kirjan ulkoasu, jossa eri kertojanäänet erottuvat myös kuvasymboleilla: tädin kynänkärjellä, Gilead-tyttären päähinepäällä ja vapaan tytön poninhäntäpäällä. Alkukielisessä teoksessa kahdesta jälkimmäisestä muodostuva kaksoiskuva koristaa myös kirjan sisäkansia, mutta suomenkielisessä kirjassa ei tätä ulkoasuseikkaa harmikseni toisteta.

Testamentit tuskin saavuttaa edeltäjänsä lailla klassikkoaseman, mutta mielestäni se on silti oikein hieno romaani.

atwoodeng

P. S. Ei minua haittaisi lukea Gileadista edelleen lisää: Millaista on marttojen elämä heidän omasta näkökulmastaan? Kuinka he onnistuvat kommunikoimaan ja auttamaan orjattaria pakoon? Entä onko ”säästöluokan” elämä yhtä säädeltyä kuin komentajien talouksissa elävien tai tätien? Kuinka heidät pidetään kurissa? Viedäänkö kaikki nuoret miehet sotaan ja niskoittelijoiden pojat kaikkein pahimpiin paikkoihin? Vai riittääkö tietämättömänä pitäminen — muut kuin eliitin lapset tuskin käyvät minkäänlaista koulua —  ja sen lisäksi ”pelastajaisten” ja muurilla roikuttamisen uhka? En silti usko, että jatkoa seuraa. Muuten kuin tv-sarjan muodossa.

Miksi The Handmaid’s Tale ansaitsisi uuden suomennoksen — 8. Ajatuksia sävystä ja tyylistä

Jos tämän Margaret Atwoodin romaania Orjattaresi (Kirjayhtymä, 1986; The Handmaid’s Tale, 1985; suomentanut Matti Kannosto; 395 sivua) ruotivan sarjan edellisessä osassa lähestyin heikkoja jäitä, tässä olen niillä. Kirjoitan muutaman sanan joistakin sävy- ja tyylieroista, joita olin lukevinani alkuteoksesta ja suomennoksesta. Nyt viimeistään on tässä kirjoitussarjassa kyse vain mielipiteistä ja siitä, miltä jokin sanavalinta kuulostaa ja vaikuttaa minun mielestäni.

It’s the sign-off. He stands up. We are dismissed.

Suomennoksen verbi lakata kuulostaa minusta vähän kummalliselta, vaikka asian voinee näinkin ilmaista:

Se on lopetusmerkki. Hän nousee. Meidän kuuluu lakata.

Käsittääkseni to dismiss on melko muodollinen tapa pyytää poistumaan. Kouluissa opettajat käyttävät idiomia Class dismissed ilmoittamaan, että tunti on päättynyt. Verbillä on myös muita merkityksiä, muun muassa erottaa (työpaikasta). Suomentaisin Saamme poistua, Saamme lähteä tai Meillä on lupa poistua.

Seuraavassa kertoja on menossa ensi kertaa komentajan huoneeseen.

Löydän oven, väännän nuppia, sormet viileällä posliinilla, avaan. Muuta en osaa.

Can-verbi on haasteellinen. Voida, pystyä, saattaa, kyetä, osata, taitaa, olla lupa, jaksaa, kyetä.

I find the door, turn the knob, fingers on cool porcelain, open. It’s all I can do.

Minulle tämän kohdan tilanne näyttäytyy sellaisena, että suomentaisin Muuta en voi.

Kertoja pohtii kuvaamiaan valtasuhteita ja anteeksiantoa, näin:

Maybe none of this is about control. Maybe it isn’t really who can own whom, who can do what to whom and get away with it, even as far as death. Maybe it isn’t about who can sit and who has to kneel or stand or lie down, legs spread open. Maybe it’s about who can do what to whom and be forgiven for it. Never tell me it amounts to the same thing.

Minua vaivaa, että suomennoksessa on jotakin liikaa — puhu, tarkastele, puhu. Se jotenkin kadottaa sen, että kertoja pohtii, ettei kyse ehkä olekaan vallasta (tai hallinnasta), vaan siitä, mitä voi saa anteeksi, mitä pidetään ymmärrettävänä.

Voi olla etten puhu nyt ollenkaan hallintavallista. Ehken tosiaan tarkastele ollenkaan kysymystä siitä, kuka voi omistaa kenet, kuka voi vapaasti tehdä mitä kenelle, tappamista myöten. Ehken puhu lainkaan siitä, kuka saa istua ja kenen on oltava polvillaan tai seistävä tai maattava haarat levällään. Tämä kaikki kertoo ehkä siitä, kuka voi tehdä mitä kenelle ja saada sen anteeksi. Älkääkä tulko sanomaan minulle että ne ovat oikeastaan yksi ja sama asia.

Minun versioni menisi ehkä jotenkin näin: Ehkä tässä ei olekaan kyse vallasta. Ei oikeastaan edes siitä, kuka voi omistaa kenet, kuka saa tehdä kenelle tahansa mitä tahansa, vaikka tappaa. Kenties ei ole kyse siitä, kuka saa istua ja kenen pitää polvistua tai seisoa tai maata jalat levällään. Ehkä onkin kyse siitä, kuka voi tehdä mitä kenelle ja saada sen anteeksi. Koskaan ei pidä sanoa, että se on sama asia.

Tässä Moira, kertojan ystävä, selostaa uuden hallinnon toimia, joilla naisilta viedään oikeudet, rahat, liikkumavapaus, kaikki:

– Ei kuulu meille kysellä syitä, siteerasi Moira. – Sehän on hoidettava juuri näin, tilikortit ja työpaikat yhdellä kertaa. Kuvittele millaista lentoasemilla olisi muuten ollut. Meidän katsos ei haluta menevän minnekään.

Tuo katsos-sana häiritsee minua, koska alkuteksti menee näin:

Ours is not to reason why, said Moira. They had to do do it that way, the Compucounts and the jobs both at once. Can you picture the airports, otherwise? They don’t want us going anywhere, you can bet on that.

Voit olla varma, ettei meidän haluta menevän mihinkään, olisi minun versioni. Katsos on jotenkin liian kepeä. Muutenkin suomennosta lukiessa tulee välillä sellainen olo kuin tarinaa olisi haluttu joillain sanavalinnoilla — esimerkiksi muodolla käytellä valtaa eikä käyttää valtaa — jotenkin keventää tai ihmisten ahdinkoa lieventää, vaikka tässä romaanissa ei ole mitään kevyttä. Se on ahdistava, raskas ja vakava.

Seuraavassa minua vaivaa ensinnäkin sana synnynnäinen. Jälleen äänessä on Moira, nyt Iisebelin salongissa eli bordellissa.

Sain valita, tämä tai sitten siirtokunnat. No helvetti, eihän siirtokuntia valitsisi kuin synnynnäinen nunna. Tarkoitan siis ettenhän minä mikään marttyyriluonne ole. Olin sitä paitsi jo vuosia aikaisemmin sidottanut munatorveni, niin etten tarvinnut edes sitä operaatiota. Ei täällä ole kellään toimivia munasarjoja, ymmärrät kai millaisia ongelmia siitä koituisi.

Moira tarkoittaa kirjaimellisesti nunnia, jotka eivät mitenkään voisi valita huorataloa niin kuin hän, eikä puhu luonteeltaan nunnista. Lisäksi hän toteaa, ettei ole mikään marttyyri ja, toisin kuin suomennos, että hänet on nyt steriloitu, eikä tullut teettäneeksi operaatiota jo aiemmin:

I had my choice, they said, this or the Colonies. Well, shit, nobody but a nun would pick the Colonies. I mean, I’m not a martyr. If I’d had my tubes tied years ago, I wouln’t even have needed the operation. Nobody in here with viable ovaries either, you can see what kind of problems it would cause.

Minusta on ihan eri asia piruilla eli piikitellä tai irvailla kuin olla brutaali (julma, säälimätön, tunteeton).

Minähän voisin ruiskauttaa sen pulloon ja sinä voisit sitten kaataa sen sisään, hän sanoo. Hän ei hymyile.

– Ei tarvitse ruveta piruilemaan, minä vastaan. Hän saattaa tuntea itseä hyväksikäytetyksi. Jos hän vaikka haluaa minulta jotain, jonkinlaista tunnetta, tunnustusta että hänkin on ihminen, hiukan enemmän kuin pelkkä siementäjä. – Tiedän kyllä että tämä on sinulle vaikeaa, minä yritän.

Hän kohauttaa hartioitaan. – Saanhan minä maksun, hän vastaa, jurona kuin punkkari. Vieläkään hän ei tee mitään.

Minä saan maksun ja sinä saat napsun, runoilen mielessäni. Että niin me siis teemme sen.

Ohitan punkkarin (voisi olla myös vaikka ryökäleen jurona), mutta napsua vähän kummastelen. Toki sanotaan naida napsauttaa, mutta eikö napsu silti viittaa pieneen, nopeaan alkoholijuomaan (ottaa napsut eli terävät; nykykielellä juoda shotti).

”I could just squirt it into a bottle and you could pour it in,” he says. He doesn’t smile.

”There’s no need to be brutal,” I say. Possible he feels used. Possibly he wants something from me, some emotion, some acknowledgement that he too is human, is more than just a seedpod. ”I know it’s hard for you,” I try.

He shrugs. ”I get paid,” he says, punk surliness. But still makes no move.

I get paid, you get laid, I rhyme in my head. So that’s how we’re going to do it.

Epilogin olen jo aiemmin todennut olevan monin paikoin ongelmallinen, koska sitä on ilmeisesti muutettu sen jälkeen, kun teos/käsikirjoitus on saatu suomennettavaksi. Ainakin niin voi päätellä lisäyksistä, poistoista ja kappaleiden järjestyksestä. Niinpä en puutu siihen enää tyylin kannalta.

Mitä sinä olet mieltä näistä sävy- ja tyyliseikoista?