Kirjallinen nuotiopiiri* Kuopiossa

Suomen Kirjailijaliitto järjestää osana 120-vuotisjuhlavuotensa ohjelmaa kirjailijan ammattiin syventyvän tapahtumasarjan viidellä paikkakunnalla, joista yhdeksi oli valikoitunut Kuopio. Tiistai-iltana 28.3.2017 vietettiin VB-valokuvakeskuksessa Kuopiossa pääsymaksutonta kirjallisuusiltaa otsikolla Miten kirjani ovat syntyneet. Tilaisuus kodikkaan puutalon hämärästi valaistussa näyttelysalissa oli tunnelmallinen ja ilmapiiri välitön.

Tilaisuuden avasi liiton puheenjohtaja Jyrki Vainonen. Kirjailijavieraina olivat Jyrki Heikkinen, Virpi Hämeen-Anttila ja Tatu Kokko sekä tilaisuuden juontanut kirjailija Paula Havaste. Illan ajatuksena oli raottaa luovan työn prosesseja ja siinä onnistuttiin hienosti.

Vainosen avattua tilaisuuden Havaste haastatteli kirjailijakollegoitaan ja aloitti kysymällä, miten ja missä ja miksi ihmeessä ne kirjat oikein syntyvät. Runoilija, sarjakuvantekijä ja kuvataiteilija Heikkinen korosti siitä, miten sanan ja kuvan liitto pelkistää ja tiivistää ilmaisua; Kokko tunnusti, että tuntuu alastomalta olla livekirjailija, joka avaa keskeneräisen tekstinsä lukijoilleen, vaikka se samalla innostaa jatkamaan eteenpäin; Hämeen-Anttila kertoi tutkijana tekevänsä paljon taustatyötä, jota pitää hauskana; Havaste paljasti päättäneensä jo nelivuotiaana ryhtyvänsä kirjailijaksi ja pitää kirjailijuutta todella hienona hommana.

Heikkinen luki pari katkelmaa juuri ilmestyneestä kuvallisesta pitkästä runoelmastaan Hietasalo (Poesia, 2017), Kokko luki kohtauksen nuortenkirjasta Rob McCool ja Krimin jalokivi (Icasos, 2015) ja Hämeen-Anttila muutamaan kappaleen viimeisimmästä romaanistaan Villa Speranza (Otava, 2017).

Kirjailijoita oli pyydetty tuomaan mukanaan jokin kirjoittamisprosessiin liittyvä esine. Havaste mainitsi kännykän, koska se on myös sanelukone, jolla voi tehdä muistiinpanoja vaikka autolla ajaessa, jolloin ei voi kirjoittaa muistikirjaan. Hämeen-Anttilan esine on vanha ipod, jolla hän kuuntelee musiikkia kirjoittaessaan: Jokaisella hänen kirjallaan on oma musiikkinsa, joka auttaa häntä tekstiä editoidessa muistamaan kirjoitetun tekstin tunnelman. Kokolla oli mukanaan isältä peritty klaffipöydän levy, jonka päällä hänellä on läppäri kirjoittaessaan sängyssä — ”pöydän jalkoina” toimivat Fakta-tietosanakirjan osista kootut pinot eli kaikki perustuu faktoille. Heikkisen esine on pienenpieni muovinen hahmo, jota hän pitää pöydällä työskennellessään: mies/sotilas voimakkaassa etukenossa on silloin samassa tilassa mutta eri todellisuudessa kuin hän.

Lopuksi oli vielä aikaa yleisön kysymyksille. Aluksi kysyttiin pohjimmaista syytä kirjoittaa. Kokko ei pääse tarinasta eroon muuten kuin kirjoittamalla, Heikkinen etsii järjestystä, Hämeen-Anttila on kokonainen silloin kun kirjoittaa, se tuo tarpeellisuuden tunteen, kun kerätty ”turha tieto” muuttuu relevantiksi. Kysymyksiä tuli myös luottolukijoista. Havaste ei anna kenenkään muun kuin kustannustoimittajan lukea keskeneräistä, Kokolla vaihtelee kaikille avoimesta prosessista alkaen, Heikkisen luottolukija on puoliso, mistä hommasta taas Hämeen-Anttilan puoliso on helpottuneena päässyt eroon esikoisteoksen julkaisemisen jälkeen. Vielä ennätettiin keskustella kirjallisuuden kielestä ja henkilöhahmojen rakentumisesta ennen kuin oli aika päättää lämminhenkinen kirjallinen ilta.

*Tatu Kokolle kiitos otsikosta.

Naistenviikko — Olgan päivänä vuorossa Virpi

Virpi ei ole naistenviikon nimiä eikä kirjassa esiinnyt Olgaa tai Oilia, mutta päivän kirjana on siitä huolimatta Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvan Björk-sarjan kolmas dekkari, monimerkityksisen nimen saanut Kuka kuolleista palaa (Otava, 2016; 348 sivua). Sarja vain paranee edetessään, joten toivon, että siitä tulee pitkä.

Elokuussa 1921 Helsingissä liikkuu pyromaani. Yhä suurempia rakennuksia palaa, muttei asuintaloja, vaan varasto- ja teollisuusrakennuksia. Sitten tapahtuu palo, joka vaatii ihmishengen. Laivanvarustamon konttoripäällikkö löydetään kuolleena ja ylityöllistetty poliisi tarvitsee avukseen Karl Axel Björkin, sisäministeriön virkamiehen, joka harrastaa rikostutkintaa, viihtyy valepuvuissa ja osaa muun muassa tiirikoida. On selvitettävä, liittyykö tuore tuhopoltto entisten sarjaan, ja minne uhrin leski on kadonnut. Ilman fiksua nuorta apulaistaan Frans Valkamaa ei Björk tätä juttua selvittäisi.

Tuoreen perinnön turvin ja sivistyneiden sukulaisten parissa Björkin elämä sujuu aiempaa mukavammin eikä häntä haittaa, että itsekeskeinen ja karkeatapainen isä on luultavasti kuollut sekasortoisella Venäjänmaalla. Sitten tämä ilmaantuukin elävänä Siperian perukoilta ja alkaa (taas) tehdä poikansa ja muunkin perheensä elämästä hankalaa. Myös Björkin verivihollinen, pelätty rikollispomo Atamaani on edelleen vapaana, joten hänenkin suhteensa on oltava varuillaan.

Teoksen, ja koko sarjan, parasta antia on aidonoloinen ajankuva, joka perustuu vankkaan taustatutkimukseen. Romaanin lopussa on taustatiedoksi pari pienoisesseetä teoksen teeemoista.

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Björk jatkaa tutkimuksiaan

On aina mukavaa, jos sarjan toinen osa osoittautuu ensimmäistä paremmaksi. (Kolmas sitäkin paremmaksi ja niin edelleen.) Virpi Hämeen-Anttilan 1920-luvun Helsinkiin sijoittuvan dekkarisarjan kakkososa Käärmeitten kesä (Otava, 2015) on mielestäni edeltäjäänsä parempi: jännittävämpi, kiinnostavampi ja sujuvampi.

Niin miljöö, ajankuva, juoni kuin henkilötkin ovat edelleen kohdallaan, mutta nyt kirjailija on tarttunut debyyttidekkariaan tukevammalla otteella myös jännityksen luomiseen. Ei lukiessa edelleenkään tarvitse kynsiään järsiä eikä pelätä näkevänsä painajaisia kirjasta kumpuavista hirmuteoista — perinteisen dekkarin linjoilla mennään.

Valtion virkamies ja harrastajasalapoliisi Karl Axel Björk saa toimeksiannon sisaruksilta, jotka epäilevät tätinsä kuolemaa murhaksi ja testamenttia väärennökseksi. Tutkimukset johdattavat hänet omituisen uskonlahkon ja erikoisen salaseuran jäljille. Kun samaan aikaan myös ministeriössä riittää tekemistä poliittisen kuohunnan vuoksi ja rakkauselämäkin roihuaa, joutuu Björk palkkaamaan itselleen uuden apulaisen — erittäin nohevaksi osoittautuvan kengänkiillottajapojan — eikä ennätä auttaa poliisiystäväänsä Marttia niin paljon kuin tahtoisi, saati useinkaan pelaamaan shakkia toimittajaystävänsä Anton Helanderin aina vieraanvaraiseen kotiin.

Ammattitaitoista ja historiallisesti tarkkaa sekä varsin viihdyttävää.

(Ilokseni Hämeen-Anttila näyttää myös lopettaneen ihmisiin viittaamiseen se-pronominilla.)