Finlandia-palkinnon arvoista kieli-iloittelua ja tragikomiikkaa

Mikko Rimmisen romaanista Nenäpäivä (Teos, 2010), joka sai juuri Finlandia-palkinnon, on kirjoitettu monen monta arvostelua ja esittelyä, mutten silti malta olla jotain siitä sanomatta.

Nenäpäivä on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, jota lukiessani nauroin ääneen monta kertaa. Itse surkuhupaisa tarina ei naurata, vaan melkein itkettää, mutta Rimmisen huikea kerrontatyyli ja ilmaisun rikkaus suorastaan kikatuttivat. Kieli on kekseliästä ja pursuaa uusiosanoja; ehkä vähän liikaakin välillä.

Nenäpäivän päähenkilö on Irma-niminen nainen, joka on jotenkin sekaisin. Irman luonne – antelias, epäitsekäs, huolehtivainen, ystävällinen – ja lähes kaikki toiminta – arjen sujuminen, päivärytmi, siisteys – kertovat, että sekoaminen on alkanut melko hiljattain. Irman taustasta ei kuitenkaan juuri mitään kerrota, paitsi, että Helsingissä Hakaniemessä hän asuu ja keski-ikäinen hän luultavasti on. Miksi hän, ilmiselvästi, on jotenkin pudonnut, poikaansa lukuun ottamatta, kaikkien ihmissuhteiden ulkopuolelle, ja päätyy etsimään seuraa ja ystävyyttä Keravalta tekeytyen Taloustutkimuksen tietojenkerääjäksi?

Sillä niin Irma tekee: ajelee bussilla Keravalle, soittelee tuntemattomien ihmisten ovikelloja, sopertelee ovella jotakin tutkimushaastattelusta, päätyy kahvipöydän ääreen, tunkeutuu vieraiden ihmisten arkeen ja välillä juhlaankin. Haluaa ystävystyä; mielessään ystävystyykin.

Taustaa ei teoksen logiikassa tarvitse valottaa, koska Irma kertoo tarinaansa itse; tokihan hän tietää, miten on elänyt, ennen kuin päätyy toistelemaan outoja toimintamalleja, ajautuu erikoisiin tilanteisiin ihmettelemään miten tässä nyt näin kävi, joutuu yhtäaikaisesti kaipaamaan ja pelkäämään sosiaalisten tilanteiden kankeuksia. Kaaos Irman päässä ja toiminnassa lisääntyy tarinan edetessä ennen lopun suvantovaihetta.

Finlandia-valinnan tehneen Minna Joenniemen mukaan Nenäpäivän huumori haastaa perusnegatiivisuuden ja kääntää mustan valoisaksi. Se on totta. Saman tarinan voisi joku toinen kirjoittaa synkäksi ja ahdistavaksi ilman valon pilkahdusta, mutta Rimmisen kirjoittamana tunnelma on kaikesta kaaoksesta huolimatta positiivinen, ihmiseen uskova.

Vaikka ilmeisen sekaisin onkin, ei Irma ole tyhmä eikä väärässä haaveissaan ja pyrkimyksissään: ”Oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.” Siinäpä sanaa vaikka joulun pyhiksi.

Mainokset

Veljen hautajaiset

Valvojaiset (Otava 2010; suom. Tarja Kontro; alkuteos The Gathering) on irlantilaisen Anne Enrightin neljäs romaani, ensimmäinen suomennettu. Teos sai sai Booker-palkinnon vuonna 2007.

Hegartyn 12-lapsisen perheen tarinaa kertoo yksi sisaruksista, Veronica, tilanteessa, jossa alkoholisoitunut Liam-veli on hukuttautunut ja suku kokoontuu hautajaisiin. Tarina alkaa kauan ennen kuin kukaan heistä oli syntynyt, aikana, jolloin heidän isoäitinsä Ada tutustui tulevaan mieheensä. Tarina jatkuu myöhemmin kesänä, jolloin äiti lähetti osan lapsista isoäidin hoiviin. Tarina ei ole kaunis, mutta se on kerrottava. Tarinassa on paljon aukkoja; se on muistinvarainen, hämärä, ehkä osittain valheellinen.

Hegartyn perheen äiti oli epämääräinen ja henkisesti poissa, isä muualla tai lapsiaan läimäyttevä. Varsinaisesta kaltoinkohtelusta ei ajan mittapuun mukaan voine puhua, mutta tuuliajolla lapset ovat kasvaneet; kunnollista huolenpitoa vailla; toisiaan erilaisin keinoin kasvattaen ja koulien. Miksi Liam vahingoittui muita enemmän? Vai vahingoittuiko? Ovatko Veronican kaikki muistikuvat todellisia?

Enright ei kirjoita kronologisesti tai järjestelmällisesti. Hän purkaa Veronican ajatuksia, muistoja, kokemuksia, tunteita ja kuvitelmia välähdyksenomaisina kohtauksina, pieninä kurkistusaukkoina menneisyyden huoneisiin, hetkellisinä oivalluksina kun mielleyhtymät kohtaavat. Taitavasti, vaatien, keskittymistä edellyttäen. Hieno romaani.