Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.

 

Kaiken se kestää

Miten ruman ja julman tarinan kertokaan Aris Fioretos romaanissa Mary (Teos, 2016; Mary, 2015; suomentanut Liisa Ryömä; 337 sivua)! Ja samalla niin pakahduttavan kauniin. Miten on mahdollista kirjoittaa diktatuurista, vankeudesta, mielivallasta, kidutuksesta ja eristämisestä näin?

Nimihenkilö on 23-vuotias arkkitehtiopiskelija, joka elää nuoruuttaan Ateenassa sotilasdiktatuurin aikana 1970-luvulla. Poikaystävä Dimos kuuluu sotilashallintoa vastustavaan opiskelijaliikkeeseen. Nuori nainen vangitaan, kun hän mielenosoituksen melskeessä etsii Dimosta kertoakseen tälle olevansa raskaana.

Vankilassa Mary ei suostu kertomaan mitään, ei edes nimeään. Hänet karkotetaan Rottasaarelle muutamaan muun naisvangin, joista yhdellä on mukanaan pieni poikansa, kanssa. Naisten on määrä sotilaiden vartioimina valmistella aiemminkin vankilana toimineet, mutta sittemmin kansainvälisestä painostuksesta johtuen tyhjennetyt, vankilarakennukset jälleen diktatuuria uhmaavien miesvankien käyttöön.

Mary on vahvan naisen tarina ja intensiivinen kannanotto vapauden puolesta. Luvut, jotka kuvaavat elämää ennen vankilaa, keventävät muuten ahdistavan raskasta tarinaa.

 

Tuijata. Kulttuuripohdintoja kokoaa yhteen kirjabloggaajien naistenviikkopostaukset.

 

 

 

Flavia de Lucen uusin seikkailu

Alan Bradleyn luoma valloittavan ärsyttävä Flavia de Luce on sarjan viidennessä romaanissa edelleen 11-vuotias harrastelijasalapoliisi, joka asuu englantilaisessa Bishop Laceyn pikkukylässä 1950-luvulla. Loppusoinnun kaiku kalmistossa (Bazar, 2016; Speaking from Among the Bones, 2013; suomentanut Maija Heikinheimo; 410 sivua) kuvaa, kuinka tämä neitietsivä-peppipitkätossu-kombinaatio törmää pääsiäisviikon kunniaksi kirjaimellisesti ruumiiseen.

Flavia notkuu tietenkin uteliaisuuttaan paikalla kirkossa, kun kylän suojelupyhimyksen Pyhän Tancredin hautaa avataan, jotta sitä voitaisiin pääsiäispyhinä esitellä pyhimyksen kuolinpäivän 500-vuotisjuhlan kunniaksi. Haudasta löytyykin yllättäen kirkon urkurin ruumis kaasunaamari kasvoillaan eikä selitystä, murhaajaa tai muitakaan tapauksien mutkia pysty selvittämään kukaan muu kuin Flavia, tuo nerokas pikku kemisti. Kylän poliisi on tapansa mukaan hidasliikkeinen ja oikeastaan vain odottaa pikkuneitimarplen ratkaisevan rikoksen.

Sivujuonena Flavia tutustuu myös erikoiseen henkilöön, josta ei tiedä, onko hän lapsi vai aikuinen, vankina vai suojattuna. Sen sijaan suuren mutta kolkon kotikartanon — joka on postimerkkiharrastukseensa keskittyvän isännän saamattomuuden vuoksi joutumassa vasaran alle — keittäjä rouva Mullet ja yleismies Dogger jäävät tällä kertaa aiempaa pienempiin sivuosiin eivätkä isosiskot jaksa enää olla yhtä ilkeitä kuin ennen. 

Isä on aina ollut lähinnä taustaa, mutta nyt hän kertoo peräti kahdesti jotakin mullistavaa. Niinpä Bradley pienin askelin avaa puoliorvon Flavian äitiin liittyvää salaisuuden verhoa. Tavattoman sujuvaa, leppoisaa ja viihdyttävää dekkarikirjallisuutta kaavamaisuudestaan huolimatta.