Veijari vaihtoehtohistoriassa

Kehveliksi nimitetty poika syntyy yläsavolaisen pappilan nuorimmaiseksi vuonna 1922. Hänestä kasvaa Antti Heikkisen veijariromaanin (WSOY, 1918; 256 sivua) nimihenkilö, joka sotilaskarkuruudestaan huolimatta — tai sen ansiosta — päätyy tekemään niin suuria tekoja, ettei niitä voi kenellekään kertoa.

Jos olisin jäänyt sotaan, niin olispahan ollut tekemistä. Tylsempää täällä on mitä sankarihaudassa.

Kehvelin Suomi on toisenlainen kuin se, jossa elämme. Se on rinnakkaistodellisuus, jossa naurista kasvattamalla rikastuu, Kekkonen käyttää peruukkia ja putoaa eduskunnasta, Vennamo ja Virolainen tekevät television kokkiohjelmaa Vanamon ja Kolmosen sijaan, ja Neuvostoliitto on Suomen käskyläinen.

Kehveli tuli pohtineeksi, mitä ruhtinaallinen palkinto voisi tarkoittaa ja Zdanov lupasi ainakin yrittää huolehtia siitä, ettei Neuvostoliitto ahmaisisi Suomea suupalakseen.

Tällä kertaa monitaitoinen Heikkinen kirjoittaa siis vaihtoehtoista historiaa. Kieli on itäsuomalaisen rikasta. Huumori ei ole sellaista, joka saisi minut nauramaan ääneen, sillä sen takana häilyy surumielisyys. Kehvelin kohtalona on paitsi maailman muuttaminen myös yksinäisyys.

Hänestä oli mukava kävellä kadulla kenenkään tuijottamatta ja vailla seläntakaisia supatuksia, hänen pääkaupungissa tapaamansa ihmiset eivät kyselleet hänen vaurastumisensa juurista tai juorunneet hänestä perheensä hyljänneenä humuna.

Kehveli on Helsingin kirjamessujen lukupiirikirjana 26.10. klo 16.30. Mukaan voi vielä ilmoittautua. Keskustelemassa bloggaajia näistä blogeista: Amman lukuhetki, Kirsin Book Club, Elämä on ihanaa ja Kirjamies.

Tuntemattomat naiset

Toinen tuntematon (WSOY, 2017; 376 sivua) on Johanna Catanin ja Lari Mäkelän toimittama kahdenkymmenenkahden kirjoittajan — Laura Gustafsson, Joel Haahtela, Antti Heikkinen, Venla Hiidensalo, Mikko Kalajoki, Katja Kettu, Tommi Kinnunen, Tapio Koivukari, Juha-Pekka Koskinen, Tuomas Kyrö, Sirpa Kähkönen, Taina Latvala, Jenni Linturi, Laura Lähteenmäki, Mooses Mentula, Inka Nousiainen, Riikka Pulkkinen, Niina Repo, Minna Rytisalo, Petri Tamminen, Tuula-Liina Varis ja Hanna Weselius — novellikokoelma, jossa nykykirjailijat ovat tarttuneet Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan (1954) vähäisiin naishahmoihin kertoakseen vaimoista, äideistä, rakastetuista, lapsista, sisarista, naapurintytöistä, ystävistä, lotista, petroskoilaisnaisista…

Tekstit ovat ikään kuin vastaus Väinö Linnan romaanille, mutta myös sen tulkintaa ja soveltamista. Ehkä voidaan puhua jopa fanifkitiosta? On luultavasti hyvä olla ennen tätä tuntemattomansalukenut, mutta toki voi käydä niinkin päin, että tämä kokoelma saa kiinnostumaan Linnan tekstistä. Itse ajattelin lähiaikoina lukea Sotaromaanin (2000), joka on Tuntemattoman sotilaan lyhentämätön versio.

Jokaista novellia edeltää lainaus Tuntemattomasta sotilaasta, joten lukija tietää, kenet (ja missä tilanteessa) kirjailija on ottanut novellinsa lähtökohdaksi. Novellit ovat luonnollisesti tyyliltään ja lähestymistavaltaan hyvinkin erilaisia niin kuin kirjoittajansakin. Joitakin tosin yhdistää yksi hahmo: kävellen tai polkupyörällä lähestyvä pappi mustassa asussaan tulossa tuomaan surusanomaa.

Jokaisen lienee helppo löytää näistä kertomuksista itselleen ainakin yksi mieluinen. Minua teksteistä koskettivat eniten Sirpa Kähkösen ”Kesän 1939 poutapilvet”, Tommi Kinnusen ”Nuku nurmelle hyvälle”, ja Laura Lähteenmäen ”Tummuva vihreys”. Entä sinua?

 

 

 

Hurjat mummot

Otsikko ei ole liioittelua eikä toisaalta tarkoita yksinomaan Antti Heikkisen romaanin Mummo (WSOY, 2017, 303 sivua) naisia, vaan ylipäänsä tämän maa(ilma)n sisukkaita mummoja — naisia, jotka raatoivat, joilla oli salaisuuksia, joiden kanssa ei ollut helppo tulla toimeen, jotka pitivät talot pystyssä, jotka antoivat ja tekivät kaikkensa, jotka eivät osanneet puhua tunteista, joilla ei ollut virallista valtaa mutta silti sananvaltaa, jotka rakastivat mutteivät sanoneet sitä, jotka vihasivat eivätkä sanoneet sitäkään, jotka eivät antaneet periksi silloinkaan kun olisi pitänyt, vaan pärjäsivät aina, ja joille Heikkinen on kirjoittanut kunnianosoituksen oma mummo mielessään, vaikkei kirja hänen omasta mummostaan kertonekaan.

Kirjan luvut vuorottelevat Mummon eli Maijan ja Äidin eli Marja-Liisan välillä. Heidän kauttaan kerrotaan sukutarina, jonka teemoihin kuuluvat naisten asema, sukupuolisuuteen liittyvä häpeä ja vaikenemisen kulttuuri — ei mitään kevyttä evästä siis. Juoni on juonikas ja välillä suorastaan jännittävä, mutta parhaimillaan Heikkinen on henkilöhahmojen kirjoittajana. Päähenkilöiden lisäksi myös kaikki sivuhahmot ovat tunnistettavia, eläviä, vereviä ja kiinnostavia.

Hieno romaani, joka henkilökohtailoiden kautta kuvaa myös Suomen historiaa. Ja muistuttaa, että , että tämmöisiä mummoja, naisia, on ollut.

Ja on heitä vieläkin.