Avainsana-arkisto: Helsinki

Vuonna 2058

Valon poliisit pyrkivät suojaamaan helsinkiläisiä ja hirttämään väärintekijät. Kaikki ovat saaneet mahdollisuuden: jos ei pysty tekemään työtä, voi kerjätä. Niin hoituvat vanhukset, vammaiset ja vähämieliset, lapsia ei hoidettavana enää olekaan. Valon Helsinki on selkeä kaupunki. Se ylläpitää Valon Taivaan käyttäjiä, jotka ylläpitävät sitä.
Me olemme Valoa varten, Akseli tajuaa kunnolla ensimmäisen kerran. Meidän yhteiskuntamme ei ole rikollisille, se ei ole lainkuuliaisille, se on Valolle, yhteiskuntarauha on hyväksi bisnekselle.
Me elämme valokratiassa,…

Piia Leinon Taivas (S&S, 2017; 349 sivua) on vakuuttava dystopia lähitulevaisuuden Suomesta, tarkemmin sanottuna Helsingistä, joka on oma valtionsa. Se on nahkapäiden hallitsema diktatuuri, jonka asukkaat elävät välinpitämättömyyden sumussa vailla toiveita, intohimoja tai suunnitelmia. Ainoa pakopaikka on koukuttava virtuaalitodellisuus nimeltä Taivas.

Valtion omistama Valo alkoi luoda Taivasta 2020-luvulla, parikymmentä vuotta ennen lamaannusta ja kymmenisen vuotta ennen Akselin syntymää. Taivas oli alusta lähtien suomalaisten suosikki, vuodesta 2047 ainoa sallittu virtuaalimaailma. Käyttöoikeus, lasit ja puku veivät ison osan useimpien palkasta, eikä neljäsosalla väestöstä ollut niihin ollenkaan varaa.

Akseli on tutkija. Hän tekee yliopistolle jonkinlaista kulttuurihistoriallista tutkimusta ansaitakseen vuorokautiset tuntinsa Taivaassa. Sitten hän saa esimieheltään kokeiltavaksi lääkkeitä, joista ei saa kertoa kenellekään. Pian hän tuntee outoa tarvetta liikkua ja sitten tutustua reaalimaailmassa Iinaan, naiseen, jonka on kohdannut Taivaassa. Iinan tehtävä yhteiskunnassa on pitää huolta Jalosta, joka työskentelee Valolle. He muistavat, millaista oli elää ennen sisällissotaa ja etnistä puhdistusta, mutta nyt he eivät elä, vaan ovat vain olemassa – niin kuin kaikki muutkin.

Teoksen surumielinen tunnelma saa voimansa kauniista kielestä. Pelottavien asioiden kertominen harkitun toteavasti on tehokasta ja uskottavaa. Romaanin maailman ahdistavat reunaehdot – fundamentalistinen nationalismi, globaali ilmastonmuutos, äärimmäinen yksilökeskeisyys ja teknologian tarjoama todellisuuspako – orastavat tässä ajassa.

– Kaikki ajatukset ovat kesken. Mikään ei ole valmista, ei edes Taivas.
Akseli alkaa aavistaa, miksi koneet eivät ratkaisseet ihmiskunnan kasautuvia ongelmia. Ne saatiin jäljittelemään ihmisaivojen rakennetta, mutta jotain jäi puuttumaan.
– Ne eivät tunne halua ajatella. Ne luulevat olevansa valmiita. Me väsyimme koneiksi, mutta koneista ei tullut ihmisiä.

Mitä on olla ihminen? kysyy Piia Leinon hieno, tärkeä romaani.

 

 

 

 

Toimittaja löytää ruumiin

Marja Aarnipuron esikoisdekkari Maakellarin salaisuus (CrimeTime, 2017; 294 sivua) on kokeneen kirjoittajan työtä. Silti alku uhkaa jumittaa. Viikko-nimisen aikakauslehden toimittaja Kaarina Riikosen taustoihin perehdytään liikaa heti sen jälkeen, kun tarina on lupaavasti alkanut itse asialla eli ruumiin löytymisellä. Kesäpaikkaan, perheeseen ja työtilanteeseen olisi voinut tutustuttaa pienemmissä erissä samalla, kun dekkarijuoni olisi edennyt.

Onneksi tilanne sitten jonkin verran paranee, kun saadaan poliisit tutkimaan tapausta, ja ensijärkytyksestään toipunut toimittaja oivaltamaan, millaisesta jymyjutusta on kyse. Lopulta lehtiväki ja rikostutkijat suorastaan kilpailevat siinä, kumpi ensiksi selvittää rikoksen. Arkielämän kuvausta on kuitenkin koko ajan mukana normidekkaria enemmän. Juoni ei ole dekkariksi lainkaan jännittävä, vaan aika varovainen, jotenkin liian kiltti.

Päähenkilöistä on kaiketi pyritty tekemään mahdollisimman tavallisia, mutta sen sijaan heistä on muodostunut hieman tylsiä. Joissakin sivuhenkilöissä on mukavasti särmää. Erityisesti todistajana kuultu mökkinaapurimummeli on mainio hahmo.

Juoksevassa ja kuntoyrkkeilevässä keski-ikäisessä Kaarinassa lienee paljon samaa kuin luojassaan, Apu-lehden päätoimittajassa, joka on kirjoittanut myös kaksi omakohtaista kirjaa rintasyövästä. Maakellarin salaisuuden on luvattu olevan sarjan aloitus, joten saa nähdä, kuinka Kaarinalle sairauksien suhteen käy. Tässä kirjassa hän aloittaa vaihdevuosien hormonikorvaushoidon.

P. S. Yksi pikkuseikka jäi vähän vaivaamaan: Diagnosoitiinko Kaarinan keliakia viisi (s. 72)  vai kymmenen vuotta (s. 165) sitten?

Kohti kirjamessuja & Elämäni kirjojen kertomana

Junamatkustan kohti Helsinkiä ja kirjamessuja. Matkalukemisena minulla on Pauliina Suden Seireeni (Tammi, 2017), mutta äsken kesken reissun tuli mieleeni kevyt haaste, jonka viimeksi huomasin Luetut.net-blogista: Elämäni kirjojen kertomana. Ideana on valita omasta kirjablogista kirjojen nimiä, jotka kertovat elämästäni. 

Siis näin:

  • Lapsena olin: Kiltti tyttö
  • Nyt olen: Nainen junassa
  • Haluaisin olla: Herkkä, hellä, hehkuvainen
  • Ominaisuuteni, josta en luovu: Varjot
  • Taito, jota haluan kehittää: Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut
  • Kotini: Normaalia elämää
  • Elämäni: Henkilökohtaista
  • Ohje, jota pyrin noudattamaan elämässäni: Älä tähti putoa
  • Asia, jota ilman en voisi elää: Ajan riekaleita
  • Asia, jota en haluaisi kokea: Kuolemantuomio
  • Työni: Ihan tavallisena päivänä
  • Työpöydälläni: Sanaiset kansiot
  • Yöpöydälläni: Elämä elämältä
  • Antaa voimaa: Lempi
  • Vie voimia: Huijareiden paraati
  • Haaveilen: Eurooppalaiset unet
  • Viestini ystävälle: Vilpittömästi sinun
  • Minua mietityttää usein: Risteyskohdat
  • Minua pelottaa joskus: Tuntematon uhka
  • Tulevaisuudensuunnitelmani: Yhtä matkaa 

 Messuille olen tehnyt huomiseksi minuuttiaikataulun, jossa en tule pysymään, mutta klo 14.30-15.30 minut löytää kirjabloggaajien vinkkauspisteestä (Boknäsin osasto 6m48).