Dekkariviikko 2020: Veljet – Amir

Outi Hongiston Veljet – Amir (Myllylahti, 2020; 336 sivua) aloittaa Veljet-sarjan, joten en oikein tiedä, onko kirjan nimi Amir ja sarjan Veljet vai kirjan nimi Veljet – Amir. Noin se on kuitenkin kanteen ja nimiösivulle painettu, sana Veljet isommalla kuin sana Amir.

Esikoisdekkarin päähenkilöitä ovat lapsina Suomeen pakolaisina muuttaneet veljekset. Pikkuveli Amir on jo syrjäytymisen partaalla, kun uskoo löytäneensä oman paikkansa maahanmuuttajien jengistä. Se kuitenkin kytkee hänet tiukasti rajoittavaan hierarkiaansa ennen kuin paljastaa todellisen luonteensa. Isoveli Younas on ahkera, älykäs ja tunnollinen Keskusrikospoliisin tutkija, joka asuu yksin ja pitää huolta leskiäidistään.

Dekkari pohtii, miten kunnianhimoinen poliisi-isoveli toimii, kun alkaa päästä selville pikkuveljen uusista kuvioista. Onko Younasin mahdollista säilyttää suvun kunnia ja estää äidin sydämen särkyminen – etenkin, kun hän samaan aikaan tajuaa, ettei toisaalta voi luottaa kaikkiin kollegoihinkaan.

Jännäri lähtee hitaasti liikkeelle, mutta kiihdyttää sitten vauhtia ja nostaa kierroksia, kunnes loppuu kesken. Oikein mikään ei lopulta ratkennut huimien juonenkäänteiden päätteeksi, joten täytynee toinenkin osa aikanaan lukea. Onhan Hongisto oikein sujuvasti kirjoittava uusi kotimainen dekkarintekijä.

Tällä viikolla eli 8.-14.6. vietetään jälleen perinteistä Dekkariviikkoa ja myös tänä vuonna myös monet kirjabloggaajat ovat mukana. Kirjablogien tämänvuotista dekkarien teemaviikkoa emännöi Luetut.net-blogin Mari.

dekkariviikkologo2020

 

Naisten elämää

Pirjo Puukon kunnes jalkasi kantavat #kirjat #kirja #kirjallisuus #kirjablogit #lukeminen

– Nyt Elli otat ilon irti elämästä. Niin kauan siellä Hallanmökissä märkänit ja piikapaikoissa rehkit.

Kunnes jalkasi kantavat (Stresa, 2019; 305 sivua) on Pirjo Puukon ensimmäinen romaani. Kahden naisen, äidin ja tyttären, tarinat vuorottelevat eri aikatasoilla.

Elli ei ollut tottunut kilttiin puheeseen eikä tiennyt miten pitäisi vastata. Täti kyseli kaikenlaista, mikä oli outoa ja uutta, ja puhuminen kainostutti.

Kirjan päähenkilöistä 1920-luvulla syntynyt Elli riutuu äidittömänä rakkaudettomassa ja muutenkin puutteellisessa lapsuudessa itäsuomalaisella pientilalla sotien välissä ja elää vapaan, mutta ankaran ja yksinäisenkin nuoruuden sotavuosina.

Huoneessa oli vuode, pöytä ja tuoli, ja nurkassa pieni kaappi vaatteita varten. Se riitti. Se oli niin paljon enemmän kuin milloinkaan ennen. Tilantuntua ei tehnyt pieni huone vaan se, kun sai itse määrätä ajasta, jonka huoneessa oli.

Hänen tyttärensä Anitan lapsuutta ja nuoruutta muovaavat kaupungistuminen ja muut suuret yhteiskunnalliset muutokset 1950-70-luvuilla.

Sunnuntait ollaan aina kotona. Illalla äiti riisuu pyhämekon ja luuliivit ja panee ne kaappiin odottamaan seuraavaa sunnuntaita. Kaikki turvasatamat ja tukipilarit ovat heiltä piilossa. Maalla kasvaneet aikuiset ovat hämillään ja kiertävä kerrostaloasunnoissa kehää kuin eläimet häkissä.

Äidin ja tyttären suhde on hankala.

On vaikea lohduttaa ihmistä, joka ei osaa katsoa itseensä. Äiti on hyvä mykkäkoulun opettaja. Hän on silti äitini…

Tarina näistä naisista ja muuttuvasta maailmasta heidän ympärillään on kiinnostava ja Puukko kertoo sen taitavasti vivahteikkaalla suomella. Lukemiseen toi tuttuuden tunnetta ja ylimääräistä iloa se, että huomasin monet tapahtumapaikoista hyvinkin tutuiksi.

Poikkeus: Sain kirjan kirjailijalta Helsingin kirjamessuilla.

 

Vuonna 2058

Valon poliisit pyrkivät suojaamaan helsinkiläisiä ja hirttämään väärintekijät. Kaikki ovat saaneet mahdollisuuden: jos ei pysty tekemään työtä, voi kerjätä. Niin hoituvat vanhukset, vammaiset ja vähämieliset, lapsia ei hoidettavana enää olekaan. Valon Helsinki on selkeä kaupunki. Se ylläpitää Valon Taivaan käyttäjiä, jotka ylläpitävät sitä.
Me olemme Valoa varten, Akseli tajuaa kunnolla ensimmäisen kerran. Meidän yhteiskuntamme ei ole rikollisille, se ei ole lainkuuliaisille, se on Valolle, yhteiskuntarauha on hyväksi bisnekselle.
Me elämme valokratiassa,…

Piia Leinon Taivas (S&S, 2017; 349 sivua) on vakuuttava dystopia lähitulevaisuuden Suomesta, tarkemmin sanottuna Helsingistä, joka on oma valtionsa. Se on nahkapäiden hallitsema diktatuuri, jonka asukkaat elävät välinpitämättömyyden sumussa vailla toiveita, intohimoja tai suunnitelmia. Ainoa pakopaikka on koukuttava virtuaalitodellisuus nimeltä Taivas.

Valtion omistama Valo alkoi luoda Taivasta 2020-luvulla, parikymmentä vuotta ennen lamaannusta ja kymmenisen vuotta ennen Akselin syntymää. Taivas oli alusta lähtien suomalaisten suosikki, vuodesta 2047 ainoa sallittu virtuaalimaailma. Käyttöoikeus, lasit ja puku veivät ison osan useimpien palkasta, eikä neljäsosalla väestöstä ollut niihin ollenkaan varaa.

Akseli on tutkija. Hän tekee yliopistolle jonkinlaista kulttuurihistoriallista tutkimusta ansaitakseen vuorokautiset tuntinsa Taivaassa. Sitten hän saa esimieheltään kokeiltavaksi lääkkeitä, joista ei saa kertoa kenellekään. Pian hän tuntee outoa tarvetta liikkua ja sitten tutustua reaalimaailmassa Iinaan, naiseen, jonka on kohdannut Taivaassa. Iinan tehtävä yhteiskunnassa on pitää huolta Jalosta, joka työskentelee Valolle. He muistavat, millaista oli elää ennen sisällissotaa ja etnistä puhdistusta, mutta nyt he eivät elä, vaan ovat vain olemassa – niin kuin kaikki muutkin.

Teoksen surumielinen tunnelma saa voimansa kauniista kielestä. Pelottavien asioiden kertominen harkitun toteavasti on tehokasta ja uskottavaa. Romaanin maailman ahdistavat reunaehdot – fundamentalistinen nationalismi, globaali ilmastonmuutos, äärimmäinen yksilökeskeisyys ja teknologian tarjoama todellisuuspako – orastavat tässä ajassa.

– Kaikki ajatukset ovat kesken. Mikään ei ole valmista, ei edes Taivas.
Akseli alkaa aavistaa, miksi koneet eivät ratkaisseet ihmiskunnan kasautuvia ongelmia. Ne saatiin jäljittelemään ihmisaivojen rakennetta, mutta jotain jäi puuttumaan.
– Ne eivät tunne halua ajatella. Ne luulevat olevansa valmiita. Me väsyimme koneiksi, mutta koneista ei tullut ihmisiä.

Mitä on olla ihminen? kysyy Piia Leinon hieno, tärkeä romaani.