Vaimo kadoksissa, sarjamurhaaja irrallaan, maailma loppumassa

Ei Paula Arvas turhaan kehunut Antti Tuomaisen Parantajaa (Helsinki-kirjat, 2010) – komeaa on teksti minustakin.

Romaani tapahtuu joulunaluspäivinä lähitulevaisuuden Helsingissä, jossa sataa koko ajan; on satanut tauotta jo kuukausia. Rannikko on osittain veden vallassa; yhteiskunta on monin tavoin romahtamaisillaan tai jo romahtanut; ilmastonmuutospakolaiset pyrkivät kohti pohjoista.

Teoksen päähenkilö on runoilija Tapani Lehtinen, jonka toimittajavaimo Johanna ei vastaa puhelimeen eikä palaa kotiin työkeikaltaan. Ylityöllistetyt poliisivoimat eivät yhtä naista ryhdy etsimään, joten Tapani aloittaa omat tutkimuksensa Johannan tietokoneelta löytämänsä ja tämän esimieheltä sekä ystäväpariskunnalta saatujen tietojen perusteella.

Käy ilmi, että Johanna on ollut tekemässä juttua Parantajaksi itseään kutsuvasta sarjamurhaajasta, jonka kohteena ovat hänen mielestään ilmastonmuutoksen syylliset ja näiden perheet. Etsimällä murhaajan Tapani uskoo löytävänsä myös Johannan.

Mitä enemmän Tapani saa selville murhaajasta, sitä enemmän hän saa uutta tietoa myös vaimostaan. Hänen luottamuksensa ja rakkautensa Johannaan voittaa kuitenkin epäilyksen ja mustasukkaisuuden.

Parantaja on tiukka rikosromaani, lohduton dystopia ja kaunis rakkaustarina.

Finlandia-palkinnon arvoista kieli-iloittelua ja tragikomiikkaa

Mikko Rimmisen romaanista Nenäpäivä (Teos, 2010), joka sai juuri Finlandia-palkinnon, on kirjoitettu monen monta arvostelua ja esittelyä, mutten silti malta olla jotain siitä sanomatta.

Nenäpäivä on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos, jota lukiessani nauroin ääneen monta kertaa. Itse surkuhupaisa tarina ei naurata, vaan melkein itkettää, mutta Rimmisen huikea kerrontatyyli ja ilmaisun rikkaus suorastaan kikatuttivat. Kieli on kekseliästä ja pursuaa uusiosanoja; ehkä vähän liikaakin välillä.

Nenäpäivän päähenkilö on Irma-niminen nainen, joka on jotenkin sekaisin. Irman luonne – antelias, epäitsekäs, huolehtivainen, ystävällinen – ja lähes kaikki toiminta – arjen sujuminen, päivärytmi, siisteys – kertovat, että sekoaminen on alkanut melko hiljattain. Irman taustasta ei kuitenkaan juuri mitään kerrota, paitsi, että Helsingissä Hakaniemessä hän asuu ja keski-ikäinen hän luultavasti on. Miksi hän, ilmiselvästi, on jotenkin pudonnut, poikaansa lukuun ottamatta, kaikkien ihmissuhteiden ulkopuolelle, ja päätyy etsimään seuraa ja ystävyyttä Keravalta tekeytyen Taloustutkimuksen tietojenkerääjäksi?

Sillä niin Irma tekee: ajelee bussilla Keravalle, soittelee tuntemattomien ihmisten ovikelloja, sopertelee ovella jotakin tutkimushaastattelusta, päätyy kahvipöydän ääreen, tunkeutuu vieraiden ihmisten arkeen ja välillä juhlaankin. Haluaa ystävystyä; mielessään ystävystyykin.

Taustaa ei teoksen logiikassa tarvitse valottaa, koska Irma kertoo tarinaansa itse; tokihan hän tietää, miten on elänyt, ennen kuin päätyy toistelemaan outoja toimintamalleja, ajautuu erikoisiin tilanteisiin ihmettelemään miten tässä nyt näin kävi, joutuu yhtäaikaisesti kaipaamaan ja pelkäämään sosiaalisten tilanteiden kankeuksia. Kaaos Irman päässä ja toiminnassa lisääntyy tarinan edetessä ennen lopun suvantovaihetta.

Finlandia-valinnan tehneen Minna Joenniemen mukaan Nenäpäivän huumori haastaa perusnegatiivisuuden ja kääntää mustan valoisaksi. Se on totta. Saman tarinan voisi joku toinen kirjoittaa synkäksi ja ahdistavaksi ilman valon pilkahdusta, mutta Rimmisen kirjoittamana tunnelma on kaikesta kaaoksesta huolimatta positiivinen, ihmiseen uskova.

Vaikka ilmeisen sekaisin onkin, ei Irma ole tyhmä eikä väärässä haaveissaan ja pyrkimyksissään: ”Oltaisiin vain jotenkin yhdessä kaikki, yhdessä ja mukavia toisillemme.” Siinäpä sanaa vaikka joulun pyhiksi.