Maarit Verronen on aivan omanlaisensa kirjailija. Varjonainen (Tammi, 2009) on reaalimaailman verrosta, kauempana niin sanotusta suomikummasta kuin moni aiempi teos. Silti siinä on samaa hyytävää outoutta kuin monissa aiemman tuotannon teoksissa kuten Karsintavaihe (2008), Luolavuodet (1998) tai Pimestä maasta (1995).
Minäkertoja Varjonainen Aino/Anni, tai mikä hänen nimensä nyt sitten onkin, on maanpakolainen vailla henkilöllisyyttä. Sattuma (Estonian uppoaminen) johdattaa hänet tavoitellun Ruotsin sijasta Suomeen, jossa hän alkaa luoda itselleen uutta henkilöllisyyttä. Hänellä on tarve elää eikä vain olla olemassa, ja saadakseen haluamansa hän on valmis mihin tahansa.
Teksti on tyylillisesti helppoa lukea, mutta tunteiden tasolla ei. On kummallista ihailla, miten neuvokkaasti Aino/Anni selviää tilanteesta kuin tilanteesta: löytää asuinpaikan, selvittää lakiasioita, vaihtaa henkilöpapereita, hankkii miesystävän ja melkein perheen, oppii mitä tahansa nopeasti jne., ja samalla järkyttyä hänen keinoistaan.
Aino/Anni on sopeutumisen mestari ja erittäin monitaitoinen nainen, joka ei epäröi tarttua tilaisuuteen eikä kaihda mitään keinoja saavuttakseen tavoitteensa. Hän ei kuitenkaan ole tunteeton, vaan on oppinut/opetellut/opetettu piilottamaan tunteensa. Hän tekee jokaisen ratkaisunsa vain järjellä, konemaisesti.
Varjonainen on ajatuksia herättävä teos.
- Näinkö helposti identiteettivarkaus onnistuisi myös oikeasti?
- Yhtä yksinkertaistako olisi huijata itselleen uusi elämä toisten kustannuksella?
- Tällaisiako ihmisiä tähän maailmaan tarvitaan?
Tunteitahan usein pidetään toisarvoisina, vähemmän tärkeinä kuin järkeä. Sanotaan, että päätökset on tehtävä järjellä eikä tunteella.
- Toimiiko tunteet ja järki -kahtiajako?
- Kannattaako tunteet työntää syrjään, torjua ja piilottaa?
- Miten meidän kävisi ilman tunteita?
Varjonaisella on tunteet, mutta hän ei anna niiden vaikuttaa päätöksiinsä. Hän onkin robottimainen, epäinhimillisen ylirationaalinen, pelottavan määrätietoinen.
Tuulevin lukublogi 