Hilja ja kartanon salaisuus

Tiikerinsilmä (Tammi, 2016; 344 sivua) on Leena Lehtolaisen neljäs henkivartija Hilja Ilveskerosta kertova romaani. On piristävää saada käsiinsä Ilveskero-romaani, sillä Maria Kallio ei enää viimeaikoina ole jaksanut valtavasti innostaa, vaikka olenkin sarjan jokaisen osan tunnollisesti lukenut.

Keikkailevan henkivartija-Hiljan tämänkertainen työnantaja on Minna Canthin äidiltä nimensä lainannut Lovisa Johnson, 92-vuotias teollisuusneuvos, joka elää tekstiilifirmansa tuotoilla syrjäisessä kartanossa Raaseporissa ja on alkanut pelätä henkensä edestä. Taloudenhoitaja Dunjan on nuoruus Jugoslavian sodassa tehnyt liian säikyksi olemaan kenenkään turvana, joten taloon tarvitaan ammattilainen.

Perintöä kärkkyvät naimattoman Lovisan edesmenneen sisaren lapsenlapset, joista epätasapainoisen oloinen Aurora kutsuu itsään näkijäksi, salaperäinen ja väsynyt Johannes auttaa pakolaisia ja paperittomia siirtolaisia lääkärinä, kylmänkolea Raisa lobbaa arktista öljynporausta Venäjällä ja patrioottinen Sampo toimii vartijana. He vierailevat kartanossa yhtenään. Paikalle saadaan myös venäläinen Sergei-pakolainen, jonka on tarkoitus jatkaa matkaansa Norjaan. Kuka uhkaa vanhuksen henkeä?

Lehtolainen keittelee kokoon kartanomysteerin, johon hän sijoittelee vähintään riittävän määrän ajankohtaisia teemoja eri henkilöhahmojen kautta. Myös Hiljan menneisyys pyrkii sitkeästi esille, vaikka hän mieluiten eläisikin vain tässä ja nyt. Tarina etenee sujuvasti, jopa lennokkaasti, yhdistäen salahumoristisen otteen päivänpolttaviin vakaviin aiheisiin varsin tehokkaalla tavalla. Viihdyttävä dekkari.

 Tuijata. Kulttuuripohdintoja -blogi kutsui Marrasjännitystä 2016 -teemaviikolle, jolle ennätin mukaan vain yhdellä kirjalla.

 

Irrottelua

Leena Lehtolaisen uusin romaani Henkivartija (Tammi, 2009) on romanttinen vakoilujännäri, josta ei vauhtia ja vaarallisia tilanteita puutu. Lehtolaisen teksti kulkee taas kuin parhaimmissa Maria Kallio -sarjan dekkareissa ilman pakkoa ja kireyttä. Juoni on mutkikkaan mielikuvituksellinen ja henkilöhahmot oletettavasti tarkoituksellisen stereotyyppisinä varsin herkullisia.

Päähenkilö on nimeltään Hilja Ilveskero, iältään reilu kolmikymppinen ja ammatiltaan henkivartija. Tapahtumat alkavat Moskovassa, jossa Hilja – Yhdysvalloissa oppinsa saanut kovan luokan ammattilainen – periaatteensa vuoksi hylkää vartioimansa Anita Nuutisen, suomalaisen liikenaisen. Uskottavaa? Ehkei. Perusteltua teoksen sisäisessä maailmassa? Kyllä.

Ilman vartijaansa jäänyt Nuutinen löydetään pian tapettuna eikä suutuspäissään irtisanoutunut Hilja muista reilun puolen vuorokauden tapahtumista mitään. Hänen on siis todistettava oma syyttömyytensä paitsi poliisille myös itselleen. Hilja palaa Suomeen ja saa pian kannoilleen paitsi omalaatuisen rikoskomisaario Laition myös salaperäisen ja kiehtovan David Stahlin. Kenen palveluksessa Stahl on? Voiko edes poliisiin luottaa? Uhkaako Hiljaa ”vain” Nuutisen venäläinen ex-kumppani Paskevich? Miten isoihin kuvioihin Hilja oikeastaan on sotkeutunut?

Kun Hilja sitten saa paikan vihreän kansanedustajan turvanaisena, ei hänellä ole enää varaa virheisiin. Uuden työn kautta alkavat selvitä myös rikosvyyhdin valtavat panokset sekä poliittisuus ja kansainvälisyys. Samaan aikaan keritään auki myös Hiljan menneisyyttä – tapahtumia, jotka johtivat erikoiseen lapsuuteen ja nuoruuteen enon hoivissa Kaavin korvessa – sekä ilvesintomieltä.

Lehtolainen on hyvässä vedossa ja irrottelee iloisesti muun muassa hauskoilla nimillä, valehenkilöllisyyksillä, mustalla huumorilla ja rikoskirjallisuuden kliseillä.