Vähän jäykkä mutta silti myös hurja

Pirjo Tuomisen Kotiopettaja (Tammi, 2008; 364 sivua) päätyi käsiini kirjabloggaajien heinäkuisessa kesätapaamisessa (ks. esim. Kirsin kirjanurkka & Kulttuuri kukoistaa), mutta tartuin siihen vasta syksyn kääntyessä talveksi.

Päähenkilönä on köyhä nuorukainen, filosofian maisteri Pontus Palen, joka haaveilee lääkärin ammatista. Hän tulee kotiopettajaksi nykytermein sanottuna uusperheeseen: on perheenpää ja tämän toinen vaimo sekä molempien ja yhteisiä lapsia. Lapset eivät tule toimeen toistensa kanssa. Pontus joutuu elämään kireiden perhesuhteiden välissä, toisaalta osana perhettä, mutta kuitenkin sen palkollisena.

Tapahtumat sijoittuvat 1830-luvun Suomeen, yhteen tapahtumarikkaaseen kesään varakkaan, mutta aikalailla onnettoman porvarisperheen elämässä Tamareen tilalla ja ruukin mailla. Vaikka pääosassa on mies, osoittaa kirjailija kuvaamansa aikakauden yhteiskunnalliset vastakohtaisuudet myös naisten kautta. Ylhäisen naisen rooli on alhaisenkin osaa kapeampi, tiukasti muot(t)iin ahdettu, ahdistava. Tukala on köyhän miehenkin asema, mutta hän voi muuttaa sitä teoillaan; nainen oikeastaan vain avioliiton kautta.

Teos osoittautui viihdyttäväksi, vaikka onkin ehkä kuvaamansa aikakauden mukaisesti hieman jäykkä. Tarinassa on myös lähes hurja juonne, joka liittyy suvun äkillisiin, jopa epäilyttäviin, kuolemiin. On myös salainen ja säädyllistä pintaa koetteleva Pontuksen ja perheen taloudenhoitajan intohimoinen suhde. Loppujen lopuksi melko yllätyksellinen romaani.

Mitä on rikoskirjallisuus?

Paula Arvas ja Voitto Ruohonen ovat tehneet hienon työn kirjoittaessaan teoksen Alussa oli murha – johtolankoja rikoskirjallisuuteen (Gaudeamus, 2016; 408 sivua), joka on kovin koukuttava tietokirja.

Noin puolentoista vuosisadan mittaisen olemassaolonsa aikana rikoskirjallisuudesta lukuisine eri alalajeineen on vähitellen tullut laaja ja merkittävä osa kaunokirjallisuutta. Lajityypin edustajat osaavat viihdyttää, järkyttää ja ottaa kantaa. Alussa oli murha on asiantunteva ja perusteellinen kokonaisesitys rikoskirjallisuuden lajeista ja niiden kehityksestä. Tällaisen tietoteoksen parissa viihdyn ja uskon myös muiden rikoskirjallisuuden historiasta, alalajeista sekä niiden kehittymisestä ja sekoittumisesta kiinnostuneiden viihtyvän.

Johdannossa kirjoittajat paneutuvat yhdessä rikoskirjallisuuden viehätykseen ja rikoskirjallisuuteen kirjallisuuden yhtenä lajina, muut luvut heistä jompikumpi on kirjoittanut yksin. Eri luvuissa pureudutaan kattavasti ja kronologisesti edeten, mutta väistämättä myös muihin lukuihin viitaillen, salapoliisiromaaneihin, arvoitusdekkareihin, kovaksi keitettyyn ja noir-rikosromaaniin, yksityisetsivätarinoihin ja poliisiromaaneihin, sarjallistumiseen ja sarjamurhaajiin, erilaisiin trillereihin ja psykologiseen näkökulmaan, historialliseen dekkariin, metafiktioon ja parodiaan, erilaisiin rikostutkijahahmoihin, rikollisiin päähenkilöinä ja niin edelleen. Kotimainen ja usein myös pohjoismainen näkökulma tuodaan esille aina kunkin alalajin kohdalla. Erilliset tietolaatikot pureutuvat tarkemmin muutamiin näkökulmiin (esim. postmoderni ja rikollisjärjestöt) ja teoksiin (esim. Ruusun nimi, Lahjakas Herra Ripley). Lähdeluettelo on vakuuttava ja hakemisto asianmukainen – luonnollisesti, kun alan kotimaiset huippuasiantuntijat ovat asialla.

Ainoa, jonka puuttumista jäin äkkseltään miettimään, on hyvinkin suosituksi tullut Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, jonka olisi voinut mainita vaikkapa historiallisen dekkarin luvussa, vaikka ymmärränkin, etteivät kaikki mitenkään mahdu mukaan. Ehkä kirjoittajat ovat ajatelleet näiden teosten kuuluvan enemmän nuorten kuin aikuisten rikoskirjallisuuteen. Lapsille ja nuorille suunnattu rikoskirjallisuus on muutamaa mainintaa lukuunottamatta ilmeisesti tarkoituksella rajattu teoksesta pois. Itse olisin sen mieluusti nähnyt kirjan yhden luvun aiheena, esimerkiksi muihin viestimiin liittyvän epilogin tilalla.

En ihmettelisi enkä vastustaisi, jos tämä teos saisi Suomen dekkariseuran Vuoden johtolanka -palkinnon.

(Tätä pikkuseikkaa en malta Cross-fanina olla, ihan vain näin suluissa, kysymättä: Viitanneeko sivun 256 Kate Franzler Amanda Crossin – jota ei kirjassa mainita – teosten päähenkilöön Kate Fansleriin?)

Naistenviikko — Kirsti

Enni Mustonen eli Kirsti Manninen on tuottelias kirjailija, jonka monet kirjat ja sarjat ovat todella suosittuja. Kiinnostuin kokeilemaan 1800-luvun loppuun ja 1900-luvun alkuun sijoittuvaa Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjaa ja luin kolme ensimmäistä osaa nopeasti peräkkäin.

Paimentyttö (Otava, 2013; 363 sivua), Lapsenpiika (Otava, 2014; 368 sivua) ja Emännöitsijä (Otava, 2015; 447 sivua) kertovat Ida Erikssonin elämästä 13-vuotiaasta 25-vuotiaaksi.

Ensimmäisessä osassa Ida on paimentyttö vain aivan alussa kunnes jää orvoksi. Erinäisten sattumusten kautta hän päätyy Topeliusten kulttuurisuvun pikkupiiaksi. Toisessa osassa hän hoitaa Jean ja Aino Sibeliuksen lapsia ja talouttakin. Kolmannessa osassa hän emännöi Albert Edelfeltin ateljeeta.

Kirjoissa kuvataan paljon palvelusväen työtä, arkisia askareita, aamusta iltaan raatamista, mutta tietysti myös kulttuurihenkilöiden toimia sekä yhteiskuntaa. Ajankuvaa luodaan yksityiskohtaisesti ja huolella kuvaamalla — erityisesti naisten — arkea ja juhlaa, työtä ja huvitteluakin, asuja ja jalkineita, koteja ja muita tiloja.

Romaanien tyyli on erittäin helppolukuista ja rakenteeltaan ne etenevät tasaisen kronologisesti. Jokainen ruotsinkielinen repliikki selostetaan perään suorasanaisesti suomeksi. Tapa on aivan luonteva, mutta tuntuu välillä turhaltakin toistolta. Toisaalta ruotsalaisperäiset (esim. prännäri, stoptuuki, tampuuri) ja vanhat (esim. röijy, puolinen) suomen sanat saa päätellä itse käyttöyhteyksistä, jollei niitä ennestään tunne.

Ahkera, oppivainen ja tiedonhaluinen Ida on aivan kiinnostava ja miellyttävä päähenkilö, mutta jotenkin etäiseksi hän minulle jäi. Idan elämäntarinassa on monta surullista tapahtumaa, mutta myös melkein uskomattomiakin onnenpotkuja. Todellisten henkilöiden, tuon suomalaisen kulttuurin kulta-ajan eri alojen taiteilijoiden, elämästä ja toiminnasta muodostui kätevä vastakohta heidän palkollisistensa köyhälle ja työntäyteiselle arjelle.

Ei ihan minun teekuppini vink, mutta varmaankin luen myös sarjan neljännen osan eli Ruokarouvan (Otava, 2016). Päättyneekö sarja jo siihen?

 

Naistenviikon nimipäivät

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja