Melkoinen seikkailu

Eteläafrikkalaisen Lauren Beukesin Zoo City : eläinten valtakunta (Aula & co, 2016; Zoo City, 2010; suomentanut Tytti Viinikainen; 409 sivua) on romaani, joka monipuolisuudessaan väistää useimmat lajityyppimäärittelyt.

Ihmiset haluavat uskoa johonkin; heille täytyy vain tarjota uskottava sepitys. Auta-entisen-ministerin-leskiparkaa-saamaan-25-miljoonaa-pos-korruptoituneesta-maasta on niin kulunut ja loppuun kaluttu tarina, ettei edes minun äitini menisi lankaan. Ja tiedän kokemuksesta, etä minun äitini menee lankaan jokseenkin helposti. Pyyhin pois kerroksen Mangustin karvaa ja kirpunmunia kannettavani päältä, avaan koneen ja tarkistan kalansaaliin.
Minusta on tullut mestari tunteisiin vetoavien, ajankohtaisia tapahtumia hyödyntävien huijauskirjeiden laatimisessa.

Zinzi December kanniskelee mukanaan laiskiaista, osaa kirjoittaa niin sanottuja nigerialaiskirjeitä ja löytää työkseen kadonneita esineitä. Hän on entinen varakkaan perheen tytär, entinen toimittaja, entinen narkkari ja entinen vanki, mutta nyt hän asuu hajoamaisillaan olevassa talossa, väkivaltaisen Zoo Cityn slummissa, siinä Johannesburgissa, jonka ei haluta olevan olemassa.

Poliisi on täällä pelkkä puhki kulunut vitsi. Turvallisuusyritys hallitsee Zoo Cityä ja koko keskusta-aluetta samaan tapaan kuin reviirinsä merkkaava koira. Firma on kiinnostunut vain omistamiensa rakennusten turvallisuudesta, joten kadulla tapahtuva rikos on sama kuin ei rikosta ollenkaan. Mielenkiinto lopahtaa heti, kun alue on yrityksen toimivallaan ulkopuolella. Ikävä kyllä Elysium ja Aurum kuuluvat siihen kategoriaan. Meidän vuokranantajamme on liian saita panostaakseen turvallisuuteen.

Kaikilla rikollisilla on eläin, joiden valikoimaa riittää perhosesta leijonaan. Yhteys eläimeen on pakollinen, mutta antaa usein myös uusia kykyjä. Zinzi näkee ihmisten ympärillä eräänlaisia yhteyssykkyröitä, jotka johtavat hukattuihin tavaroihin.

Laiskiainen puhisee kärttyisästi. Se makoilee lattialla syömässä maniokinlehtiä, jotka hain sille lepyttämistarkoituksessa alakerran torimyyjiltä, kuten myös purkillisen siiroja Mangustille. Jos voisin, jättäisin Laiskiaisen kotiin. Mutta eroahdistus on lamaannuttava. Huumeriippuvuus ei ole mitään verrattuna siihen, että joutuu eroon eläimestään.

Kun Zinzin uusin asiakas kuolee ja poliisi takavarikoi hänen palkkionsa mukamas ryöstösaaliina, Zinzi suostuu etsimään kadonnutta henkilöä, vaikkei se ole hänen erikoisalaansa.

Erikoinen musiikkimoguli Odeus Huron palkkaa Zinzin löytämään tuoreimman löytönsä, teinikaksosduo iJusen, kadonneen puolikkaan. Keikka voisi olla neuvokkaan Zinzin reitti ulos velkakierteestä, joka pakottaa hänet mukaan huijausbisneksen, mutta matkalla vapauteen on ennakoimaton määrä hengenvaarallisia esteitä.

Minä uin nyt ulapalla, haiverkkojen väärällä puolen.

Samaan aikaan Zinzin parisuhde on päättymässä kumppanin kuolleeksi luullun perheen yllätykselliseen löytymiseen.

Beukesin vauhdikas romaani on huikea sekoitus fantasiaa, trilleriä ja Johannesburgin nykytodellisuutta.

Risteily Välimerellä

Pauliina Susi sai viime vuonna Suomen dekkariseuran Vuoden johtolangan trilleristä Takaikkuna (Tammi, 2015). Seireeni (Tammi, 2017; 522 sivua) jatkaa samojen henkilöiden parissa mutta Helsingin sijaan läntisellä Välimerellä.

Leia Laine on siskonsa Ripsan kanssa tämän maksamalla viikon luksusristeilyllä Barcelonasta Marseilleen, Monacoon, Pompeijiin, Mallorcalle ja takaisin Barcelonaan. Siskoksilla on hyvin erilainen asenne elämään ja maailmaan. Huoleton ja puhelias Ripsa haluaa vain lomailla ja hurvitella, vakavamielisen ja pohdiskelevan Leian huomio kiinnittyy heti niin suomalaistelakalla rakennetun laivan muovisuuteen kuin laivahenkilökunnan olosuhteisiinkin.

Paitsi lievästi huono omatunto vaivaa Leiaa Takaikkunan tapahtumista johtuen myös jatkuva tunne siitä, että joku seuraa häntä. Eikä perusteetta. Koska lukija tietää sen paljon ennen Leiaa, on kirjassa vähemmän jännitystä kuin dekkarilta toivoisi. Leiaa huolettaa myös kotiin yksin jäänyt Viivi-tytär ja siihenkin on syynsä — jälleen lukijan tieten, mutta Leian ei.

Varsinainen jännitys nouseekin toiselta alukselta, pikkuruiselta purkilta, jolla 11-vuotias syyrialaistyttö vanhempineen muiden pakolaisten lailla yrittää selviytyä hengissä ihmissalakuljettajien ja meren armoilla. Kontrasti niin kaikkia mahdollisia palveluita kuin nöyristelevää 24/7-henkilökuntaakin tarjoavan 5000 matkustajan huviristeilijän ja jätösämpärinlemuisen, väkivallalla hallitun, ränsistyneen pakolaispaatin välillä on räikeä.

Romaanilla on pituutta hieman liikaa. Enimmäkseen se johtuu siitä, että kirjailija sortuu toisinaan esitelmöimään danbrowntyyppisesti henkilöidensä suulla eli kirjoittaa Leian ja Marinan, laivatuttavuuden, joka on aivan muuta kuin päältä näyttää, paasaamaan hieman liioitellen. Globaali eriarvoisuus tulee kyllä oikein hyvä esille muutenkin, rautalangasta vääntämättä.

Teoksen aihe on ajankohtainen ja kiinnostava niin kuin Takaikkunankin. Leia Laine on dekkarigenressä mukavan erilainen päähenkilö, josta luen oikein mielelläni vielä lisää — vaikka hän vähän paasaisikin.