Sankareita kaikki?

Pierre Lemaitren Näkemiin taivaassa (Minerva, 2014; Au revoir là-haut, 2013; suomentanut Sirkka Aulanko; 546) on mukaansatempaava historiallinen romaani, jossa on lempeän satiirinen ote, surullinen pohjavire ja paljon mustaa huumoria.

Välittömästi koukuttava tarina alkaa ensimmäisen maailmansodan mutaisissa ja väsyneissä loppumelskeissä, kun ranskalaisen luutnantti d’Aulnay-Pradelle, ilkeä ja julkea mies, ylennyksen toivossa haluaa vallata vielä yhden kukkulan eikä saa miehiään saksalaisten kimppuun muuten kuin tappamalla pari omaa miestä vihollisen piikkiin. Pahaksi onnekseen tarinan keskushenkilö Albert Maillard, varovainen ja säikky mutta ehdottoman oikeudentuntoinen rivimies, huomaa tavan, jolla loppuunajelut miehet saatiin mukakostohyökkäykseen, ja tulee elävältä haudatuksi. Vielä pahemmaksi onnekseen Édouard Péricourt, rikkaan porvarisperheen lahjakas ja vallaton vesa, onnistuu kaivamaan rintamatoverinsa pinnalle ja herättämään tämän henkiin.

Miehet ovat pääsemättömissä toisistaan, sillä Edouard haavoittuu kammottavalla tavalla, ja Albert kokee velvollisuudekseen auttaa häntä. Millaiseen juontenkieputukseen se johtaakaan! Miten se saattaakaan luutnantin tekemisiin Péricourtin suvun kanssa. Miten luontevasti kaikki kietoutuu yhteen sen kanssa, että 1,3 miljoonaa kaatunutta ja enimmäkseen taistelukentille miten kuten haudattua ruumista olisi saatava laajoille sotilashautausmaille. Ja miten tarina nostaa esiin muun muassa sen ristiriidan, että kaatuneille pystytetään muistomerkkejä ja osoitetaan kunniaa, mutta vammautuneet kotiinpalanneet saavat osakseen kunnioituksen sijaan korkeintaan sääliä, ovat usein menettäneet työpaikkansa ja joutuvat pärjäämään omillaan.

Enemmittä paljastuksitta lupaan, että tämä kirja kannattaa lukea, vaikkei olisi lainkaan kiinnostunut sodasta tai historiasta — saati sitten jos on! Lemaitre on huippulahjakas kertoja, joka osaa kirjoittaa niin, että tarina vie maailmaansa ja niin, että henkilöt elävät ihmisinä. Ei ihme, että tämä ensimmäisen maailmansodan jälkeiseen Pariisiin sijoittuva sota-, seikkailu-, suku-, rakkaus-, huijaus- ja ystävyysromaani sai Ranskan arvostetuimman kirjallisuuspalkinnon Goncourtin vuonna 2013.

 

Mainokset

Kirjallinen piiloleikki

Kerstin Ekmanin Huijareiden paraati (Tammi, 2014; Grand final i skojarbranschen, 2011; suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen; 474 sivua) on satiiri kirjallisesta huijauksesta.

Edustava Lillemor Troj on Ruotsin kirjallisuuden huippunimi, dekkareilla aloittava mutta Akatemiaan saakka päätyvä lehdistön suosikkityttö. Barbro ”Babba” Andresson on ulkonäöstään piittaamaton ylipainoinen nainen hänen kirjojensa takana. Novellikilpailuun osallistumisesta alkanut huiputus hiertää kaksikon välejä vuosikymmenten mittaan moneen kertaan, mutta miten sopimuksesta voisi irtautuakaan?

Ja olisiko Lillemor Trojn romaaneja olemassa ilman jompaa kumpaa naisista, vaikka ulkonäöllä ei olisikaan merkitystä? Babba kirjoittaa käsin vihkoihin ja Lillemor editoi koneella, ensin kirjoitus-, sitten tieto-. Millaista tekstiä Babbalta syntyisi ilman Lillemoria tai toisin päin? Ura jatkuu 1950-luvulta meidän aikaamme, vaikka välirikko seuraa toistaan, sillä loppujen lopuksi he ovat pääsemättömissä toisistaan.

Näin siis romaanissa. Todellisuudessa Babba ja Lillemor ovat saman kirjailijan kaksi puolta, sillä pitkän uran ruotsalaisessa kirjallisuudessa kutakuinkin tässä romaanissa kerrotuin vaihein tehnyt Ekman on kyllä itse vahvasti mukana tässä huijariparaatissa. Näin noin kahdeksankymppinen kirjailija — ex-akateemikko, joka on toiselta nimeltään Lillemor — tutkailee ja availee lähes kolmenkymmenen teoksen uraansa.

Mainiota luettavaa kirjallisuuden synnystä, kirjoittamisesta, kirjailijana elämisestä, kirjallisista piireistä ja kirjailijan minuudesta kiinnostuneille. Erinomaisen hienosti kirjoitettua ja suomennoksena kauttaaltaan nautittavaa kieltä, mutta luulen, että tämän tarinan olisi voinut kertoa noin sata sivua lyhyemminkin. Tiivistämisen jalo taito ei ehkä kuulu sen enempää Babban kuin Lillemorinkaan vahvuuksiin.

Viihdyttävä mutta myös viiltävä.

Hyytävän hyvää. Sympaattista

Maarit Verrosen tuorein teos Vanha kuviot (Tammi, 2012) on novellikokoelma, jossa kerrotaan piiloutujista, vastustajista ja lähtijöistä; niin on nimetty kokoelman kolme osaa.

Novellit eivät kiinnity tarkasti mihinkään paikkaan tai ajankohtaan. On kuin elettäisiin rinnakkaistodellisuudessa, joka kuitenkin muistuttaa kovasti omaa maailmaamme ja aikaamme. Tämä ei ole fantasiaa, mutta Verrosen realismi käy usein maagisen rajalla. Silti ei eletä missään satumaailmassa, vaan todellisuudessa, joka on julma ja vaativa, usein vääristynyt.

Hän kertoo, miten etsiessään jotain löytääkin aivan muuta, ja saa miettimään, mikä on totta, tai onko mikään. Usein huijataan, joskus ihminen eristetään tai eristäytyy yhteisöstä, toisinaan katoaa. Usein loppukäänne yllättää.

Niminovelli Vanhat kuviot, joka päättää kokoelman taidokkaasti, on novelleista pisin ja vaikuttavin. Se kertoo, miten pahuuteen ja julmuuteen tottuu, kun on pakko ja koska niin on aina ollut. Novellin tunnelma on samaan aikaan sekä kiehtova että vastenmielinen. Ääriolosuhteisiin sijoitettu tarina pitää otteessaan viimeiseen sanaan saakka ja vielä kauan sen jälkeen.

Näissä novelleissa ei ole mitään sympaattista, vaikka ne erinomaisia ovatkin.

Niinpä Verrosen edellinen julkaisu Pieni kumikanoottikirja (Tammi, 2011) luettuna heti novellitykityksen perään tuntuu pehmoisen sympaattiselta ja suloisen tavalliselta. Pieni kirja on sekoitus tietokirjaa ja tarinointia. Verronen kertoo lähes hellästi kumikanootistaan, jonka on nimennyt Hemmoksi, ja sen kanssa tekemistään jokiretkistä, mutta valottaa myös muun muassa kumikanoottien valmistusta, ympäristövaikutuksia ja pääkaupunkiseudun jokien tilaa. Pidin kirjasta kovasti, vaikkei se saanutkaan minua haluamaan omaan kumikanoottia niin kuin takakannessa ennustetaan.